Miten romaani aloitetaan?

En edes muista koska jokin outo virus olisi kyennyt kaatamaan minut kolmeksi vuorokaudeksi petin pohjalle. Varsin voipuneena kierrätän päivän postauksen liki kolmen vuoden takaa. Mukana vain pieni bonus. Kun ehdin perata lukemaani, tulossa on mielenkiintoisia uutuuksia, mm. Florian Huberin Kolmannen valtakunnan itsemurhaepidemiasta kertova teos ”Lupaathan tappaa itsesi”.

………………………………………………………………………

Jossain vaiheessa romaani imaisee lukijan tarinaan. Tai sitten ei. Monet lukevat muutaman kymmenen sivua ja heittävät sikseen, jos alkaa tuntua tylsältä. Entä jos poimitaan vain ensimmäinen lause tai virke? Mainitsin etten pidä kummoisena Tolstoin Anna Kareninan aloitusta. SOS-mediassa saamani palautteen mukaan se on edelleen ”paras”.

Jäin miettimään juttua ja tein kokeen. Napsin hyllystä reilut kolmesataa käännöskirjaa ja poimin niistä kaksikymmentä mieluisinta aloitusta. Tulos oli yllätys: moni syvän jäljen jättänyt romaani alkaa latteasti. Klassikoista löytyy tylsiä ilmoituslauseita, jotka vaativat heti jatkoksi lisärivejä.

Parasta romaanin aloitusta voisi metsästää vuosia. Tai ottaa sen elämäntehtäväkseen ja väsätä väitöskirjan. Voisi tehdä myös kuten minä, koluta kirjahyllyä huvikseen ja bongata muutamia hyviä aloituksia:

Ali Smith, Satunnainen: Äiti pani minut alulle eräänä vuoden 1968 iltana kaupungin ainoan elokuvateatterin kahvilan pöydällä.

Per Olov Enquist, Henkilääkäri: Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.

Eric-Emmanuel Schmitt, Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset: Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni – ensimmäinen kirja: Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi.

Franz Kafka, Amerikka: Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut.

Saul Bellow, Herzog: Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog.

Graham Greene, Nollapiste: Vasta kun lääkäri sanoi ”Tietenkin on hyvä että ette te polta”, Wilditch tajusi mitä hänelle yritettiin niin hienotunteisesti ilmaista.

Ernest Hemingway, Kuolema iltapäivällä: Ensimmäisessä härkätaistelussa johon menin, odotin että minua kauhistuttaisi ja kenties kuvottaisi se mitä minulle oli kerrottu tapahtuvan hevosille.

Kurt Wonnegut, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater: Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.

Ludvík Vaculík, Marsut: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä.

Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus: Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies.

Yashar Kemal, Kalastaja jota meri vihasi: Karkeatekoinen ovi potkaistiin levälleen, niin että sisään tulvahti pölyinen etelätuuli joka oli sen päivää piessyt hurjana merta, ja Zeynel ilmestyi kynnykselle revolveri kädessä.

John Updike, Jänis ei juokse: Keskellä Lounais-Floridan lentoaseman ruskettunutta, hälisevää, joulun jälkeistä väkijoukkoa Jänis Angströmin valtaa äkkiä tunne, ettei hän olekaan tullut vastaanottamaan poikaansa Nelsonia ja miniäänsä Pruta ja näiden kahta lasta, että se mikä liitää näkymättömänä häntä kohti valmiina laskeutumaan on jotain uhkaavampaa ja läheisemmin hänelle kuuluvaa: hänen oma kuolemansa epämääräisesti lentokoneen muotoisena.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina: Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin.

John Irving, Neljäs käsi: Kuvitelkaa nuorukaista matkalla kohti nippa nappa puoli minuuttia kestävää tapahtumaa – vasemman käden menetystä – ja vielä paljon ennen keski-ikää.

Cormac McCarthy, Tie: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Ian McEwan, Sementtipuutarha: En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan.

Juan Rulfo, Pedro Páramo: Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu täällä.

Peter Hoeg, Nainen ja apina: Lontoota lähestyi eräs apina.

……………………………….

Kääntäjien nimet puuttuvat listaltani, kiinnostuneet löytävät ne verkosta.

……………………………….

Alussa luvattu bonus. Nostin edelliseen päivitykseen Laura Lindstedtin Oneironin. Aloitus napaa lukijan heti mukaan: ”Kuvittele, että olet puolisokea. Miinus yksitoista diopteria. Kuvittele optikkoliikkeen hämärä näöntarkastushuone. Istut mukavalla nahkatuolilla ja pelkäät, että menetät näkösi kokonaan.”

……………………………….

Ekstralinkki: ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

……………………………….

Marraskuun lukuhaaste: mitä tänään luettaisiin – ja miten?

Karo Hämäläinen, kirjailija ja Parnasson päätoimittaja ideoi vuosi sitten lukemiseen innostavan marraskuun lukuhaasteen. Urakka sinänsä ei ole tiukka: 30 sivua päivässä. Haastavuus syntyy siitä, että vähimmäismäärä on luettava joka päivä. Enemmän voi lukea oman mieltymyksensä mukaan.

Luettavaksi on rajattu kauno- ja tietokirjallisuus. Kehys on väljä, kannattaa muistaa, että runous on kaunoa… tai vaikkapa lapselle luettu iltasatu, siinähän idea kertautuu ja kirkastuu.

Haasteen FB-sivuilla ollaan innolla mukana, päivityksiä ja lukusuosituksia satelee. Ehkä säännöissä on sen verran joustoa, että pienellä alkukirillä voisi vielä lähteä mukaan. Linkki sivuille löytyy jutun lopusta.

Lukemisen tapoja on monia. Tommi Melender listasi 29.10. Imagen blogissaan kolme käyttämäänsä. Tässä niiden kiteytykset:

1) Skannaava lukeminen. ”En lue tekstiä lause lauseelta, vaan pyyhkäisen katseellani sivun ylhäältä alas ja hahmotan, mitä teksti sanoo keskittymättä siihen, miten se sen sanoo.”

2) Suorittava lukeminen. ”Etenen kirjan alussa kuin maastoa tunnustellen, välillä hitaasti ja välillä joutuisasti.”

3) Euforis-reflektiivinen lukeminen. ”Silloin, kun kirja iskee tajuntaani, innostuksen ryöpyt vuorottelevat pohdiskelevien tuokioiden kanssa.”

Omalta kohdaltani haluan lisätä vielä neljännen tavan: Luova lukeminen. Sopii runouteen, sekä kirjallisuuteen, joka on epälineaarista, katkonaista ja kollaasimaista. Lukukokemuksen voisi kiteyttää tunteeseen, jossa lukijan kokemus irtoaa luetusta tekstistä omaksi todellisuudekseen. Kirjailija antaa avaimet, joista lukija luo jotain aivan uutta.

Aloitin lukuhaasteen jo ennakkoon teosparilla, joka edustaa kuvaamaani lukutapaa: David Markson Lukijan Luomislukko (suom. Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro. ntamo 2015) ja Kari Aronpuro Kääntäjän floppi (ntamo 2015). Kirjat ansaitsevat oman päivityksensä ja nostan ne blogiin tuonnempana.

Minulla on useita kirjoja kesken samanaikaisesti. Työhuoneella tulee luettua, kotona pino on yöpöydällä ja 30 sivun tinki on helppo täyttää. Haasteen perussetiksi nostin Keltaista kirjastoa.

Saramagon Baltasar ja Blimunda on ollut pitkään kesken. Nobelisti on suosikkejani, mutta tämä kirja ei lähtenyt vetämään. Skannailen sen kuitenkin loppuun.

Richard Fordilta olen lukenut aiemmin vain romaanin Roihu (suom. Sirkka Suomi 1991). Maan laulu on yritys kartoittaa nykyamerikkalaisen keskiluokan unelmista ”Suuri kertomus”. Luen usein kirjoja ”peilinä toisilleen”. Tähän käynee verrokiksi Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali, joka onnistui aikanaan tekemään vaikutuksen.

Tranströmeriä kelpaa kertailla aina. Teksti luo nahkansa uudelleen joka lukukerralla. Kootut on suomentanut Caj Westerberg. Mikä olisi luontevampaa kuin valita päivityksen lopuksi runo nimeltä Marraskuu. Alkuperäinen teksti löytyy kokoelmasta Suuri arvoitus (2004).

Ikävystyessään pyöveli käy vaaralliseksi.

Palava taivas kääriytyy kokoon.

Koputuksia kantautuu sellistä toiseen,

ja huone nousee virtana roudasta.

Kiviä, jotka loistavat kuin täysikuut.

…………………………………………

Linkki marraskuun lukuhaasteeseen.

Blogin ekstralinkissä oma sadan suosikkikirjani lista.

……………………………………….. 

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun kirjalla on kiinnostava nimi, siitä kertovaan juttuun ei kannata muuta otsikkoa harkita. Mia Kankimäki jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia. Japanin kulttuuria ja nykypäivää käsittelevä kirja julkaistiin 2013.

Kankimäki on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Pitkäaikaisen harrastuksensa myötä hän on valmistunut myös Sogetsu-ikebana-kolukunnan opettajaksi. Sei Shōnagon -tutkimusprojekti vei hänet Japaniin, Lontooseen, Thaimaahan ja lopulta viimeistelemään kirjaansa Normandiaan.

Meillä kaikilla lienee ”Sitten kun” -haaveemme. Kankimäki uskalsi toteuttaa unelmansa ja lähti vuoden vuorotteluvapaalle, ensin Kiotoon sieltä ketään tuntematta ja Japania osaamatta. Hän kirjoittaa:

”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.”

Tyynynaluskirja (The Pillow Book) tunnetaan muistikirjana, jossa Sei kuvailee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan hovissa keisarinna Fujiwara-no-Sadakon seuranaisena. Kirjan kuuluisinta antia ovat listat, joita Sei laati terävistä havainnoistaan. Esimerkkejä Inhottavista asioista:

”Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan. / Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius. / Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille. / Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa! / Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen. / Itseään esille tuovat ihmiset. / Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään.”

Sei Shōnagonissa Kankimäki kokee löytäneensä sielunsisaren, aikansa modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Kirjassaan hän limittää rikkaasti Japanin vanhaa kulttuuria, idolinsa tekstiä ja oman elämänsä tapahtumia ja pohdintoja.

Kankimäki kirjoittaa erittäin sujuvasti ja saa rakennetta pirstomalla tietokirjamaiseen otteeseensa eteenpäin kuljettavaa jännitettä. Kirjailijan persoona on koko ajan poikkeuksellisen vahvasti läsnä… mutta se ei riitä, jos kadonneen kulttuurin kiehtovuus ja sen estetiikka eivät kiinnosta. Minua kiinnostaa. Shōnagon kirjoittaa ilahduttavista asioista: ”Hienosti toteutettu, naiselliseen tyyliin tehty maalaus kuvarullassa, ja sen ympärillä kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.” Niin turhaa, niin tärkeää.

Aikansa hovinaisen merkintöihin on soviteltu myös eroottista vapaamielisyyttä, mutta itse asiassa kyse lienee enemmän siitä, että Shōnagon oli poikkeuksellisen älykäs ja itsenäinen – ja halusi myös muistiinpanoillaan korostaa tätä.

Kankimäki kysyy tuhannen vuoden takaiselta ystävältään: ”Miten kirjoitit kirjan, joka sijaitsee jossain fiktion ja historiallisen todellisuuden kiehtovassa risteyksessä?” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on aivan samalla asialla:

”Sei, aivan kuin puhuisit juuri minulle, vuosituhannen takaa. Luulen, että ystävänikin pitäisivät sinusta, jos vain sinusta tietäisivät: kaikki haluaisivat hengata kanssasi, kutsua tyttöjen iltoihin. Tiedän mitä tarkoitit kirjoittaessasi, että täysikuu saa kaiken tuntumaan vähän surumielisemmältä, merkityksellisemmältä, voimakkaammalta. Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei: Lumisen talvitakin halaus eteisessä.”

…………………………………….

Älä unohda blogin ekstralinkkiä, josta löytyy Yoshida Kenko ja elämää isompi totuus.

…………………………………….

Telkka auki vai kirja käteen?

Yle Fem esitti viime viikon keskiviikkona 18.9. ensimmäisen osan norjalaisesta televisiosarjasta Halvbroren, Velipuoli. Kahdeksanosaisen sarjan jokainen jakso keräsi Norjassa noin miljoona katsojaa. Sarja on myyty jo kolmeentoista maahan.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Draama perustuu Lars Saabye Christensenin romaaniin Velipuoli. (suom. Katriina Savolainen) Yhdeksänsataasivuinen sukutarina palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2001. ”Velipuoli on pääteos, jota hahmottelin urani alussa ja kirjoitin kymmenen vuotta”, Christensen kertoo Hesarin haastattelussa.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Christensen (s.1953) on yksi Norjan arvostetuimmista kirjailijoista, jonka bibliografiaan on kertynyt 15 runokokoelmaa sekä 25 romaania ja novellikokoelmaa. Velipuolen sukupolvisaaga liikkuu eri vuosikymmenillä. Tv-sarja starttaa Norjan vapautumisen päivästä 1945. Romaani hakee alkuvauhtia 1980-luvun Berliinin elokuvajuhlilta.

Kiertelin muutama vuosi sitten Kirjatorilla. Christensenin kirjaa kaupattiin viidellä eurolla. Velipuoli vaikutti mielenkiintoiselta joten ostin kaikki jaettavaksi ystäville, muistaakseni toistakymmentä kappaletta. Pokkareita myytiin myöhemmin kympillä kolme, pelastin jäljellä olevat. Tiiliskiviromaaneja postikortin hinnalla.

En analysoi tässä enempää Christensenin romaania, mutta suosittelen sitäkin jyrkemmin. Velipuolessa toteutuu harvinainen yhtälö, kriitikot ja yleisö tykkäävät yhtälailla. Velipuoli on mitä luistavin ja intensiivisin lukuromaani, jonka kirjallista arvoa ei käy kieltäminen. Ja vielä yksi asia: tekstin magiikka kietoo tragedian ja huumorin yhteen ainutlaatuisella tavalla. Tarinan ihmiskuvat on piirretty barokkimaisen runsaalla, mutta syvällä otteella.

Christensen: Velipuoli, Otava 2003

Televisiosarja on tehty isolla rahalla. Ensimmäisestä jaksosta päätellen myös visuaalinen toteutus on tinkimätön ja kaikin osin kohdallaan. Jälki on kelvannut myös USA:ssa, jossa tunnetusti luotetaan omaan osaamiseen.

Summa summarum: itselleni on mielenkiintoisinta katsoa miten kuvien virta eroaa telkkarin ruudulla niistä, joita mielikuvitus pyörittää omassa päässä kirjaa lukiessa. Taidan nostaa romaanin myös yöpöydälle ja kerrata sivun sieltä, toisen täältä. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kummatkin – molempi parempi.

…………………………………………….

Velipuoli -romaanista on maininta myös listallani, jonka tein liki kolme vuotta sitten. Sata vaikutuksen tehnyttä kirjaa on listattu kronologisesti, ”arvojärjestystä” karttaen. Eri kirjat ovat tärkeitä eri elämänvaiheissa. (linkki)

Miten romaani aloitetaan?

Kirjoitin viikon takaiseen juttuuni aloituksen J.M. Coetzeen romaanista Maan sydämessä. Kirjailija tarvitsee kappaleen mitan kielen rytmiä pysäyttääkseen sen kolmeen lukemisen jatkoa kiihottavaan sanaan.

Entä jos poimitaan vain ensimmäinen lause tai virke? Mainitsin etten pidä kummoisena Tolstoin Anna Kareninan aloitusta. Naamakirjassa saamani palautteen mukaan se on edelleen ”paras”.

Jäin miettimään juttua ja tein kokeen. Napsin hyllystä reilut kolmesataa käännöskirjaa ja poimin niistä kaksikymmentä mieluisinta aloitusta. Tulos oli yllätys: moni syvän jäljen jättänyt romaani alkaa latteasti. Klassikkoista löytyy tylsiä ilmoituslauseita, jotka vaativat heti jatkoksi lisärivejä.

Miten romaani aloitetaan?

Parasta romaanin aloitusta voisi metsästää vuosia. Tai ottaa sen elämäntehtäväkseen ja väsätä väitöskirjan. Voisi tehdä myös kuten minä, koluta kirjahyllyä huvikseen ja bongata muutamia hyviä aloituksia:

Ali Smith, Satunnainen:  Äiti pani minut alulle eräänä vuoden 1968 iltana kaupungin ainoan elokuvateatterin kahvilan pöydällä.

Per Olov Enquist, Henkilääkäri: Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.

Eric-Emmanuel Schmitt, Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset: Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni – ensimmäinen kirja: Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi.

Franz Kafka, Amerikka: Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut.

Saul Bellow, Herzog: Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog.

Graham Greene, Nollapiste: Vasta kun lääkäri sanoi ”Tietenkin on hyvä että ette te polta”, Wilditch tajusi mitä hänelle yritettiin niin hienotunteisesti ilmaista.

Ernest Hemingway, Kuolema iltapäivällä: Ensimmäisessä härkätaistelussa johon menin, odotin että minua kauhistuttaisi ja kenties kuvottaisi se mitä minulle oli kerrottu tapahtuvan hevosille.

Kurt Wonnegut, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater: Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.

Ludvík Vaculík, Marsut: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä.

Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus: Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies.

Yashar Kemal, Kalastaja jota meri vihasi: Karkeatekoinen ovi potkaistiin levälleen, niin että sisään tulvahti pölyinen etelätuuli joka oli sen päivää piessyt hurjana merta, ja Zeynel ilmestyi kynnykselle revolveri kädessä.

John Updike, Jänis ei juokse: Keskellä Lounais-Floridan lentoaseman ruskettunutta, hälisevää, joulun jälkeistä väkijoukkoa Jänis Angströmin valtaa äkkiä tunne, ettei hän olekaan tullut vastaanottamaan poikaansa Nelsonia ja miniäänsä Pruta ja näiden kahta lasta, että se mikä liitää näkymättömänä häntä kohti valmiina laskeutumaan on jotain uhkaavampaa ja läheisemmin hänelle kuuluvaa: hänen oma kuolemansa epämääräisesti lentokoneen muotoisena.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina: Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin.

John Irving, Neljäs käsi: Kuvitelkaa nuorukaista matkalla kohti nippa nappa puoli minuuttia kestävää tapahtumaa – vasemman käden menetystä – ja vielä paljon ennen keski-ikää.

Cormac McCarthy, Tie: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Ian McEwan, Sementtipuutarha: En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan.

Juan Rulfo, Pedro Páramo: Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu täällä.

Peter Hoeg, Nainen ja apina: Lontoota lähestyi eräs apina.

…………………………….

Kääntäjien nimet puuttuvat listaltani, kiinnostuneet löytävät ne verkosta.

Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

Tartuin hieman arvellen Markku Turusen toimittamaan teokseen Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012) Lukukokemus oli antoisa. Myös joidenkin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla, mutta enemmän kokonaisuutena, vertailuna siitä millaisella otteella kirjailijat kertovat omasta työstään.

Markku Turunen kirjoittaa esipuheessaan: ”Kun kirjailijalle annetaan aiheeksi ’Miten kirjani ovat syntyneet’, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse.”

Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012)

Toisinnäkeminen on hyvin yksilöllistä. Kahdeksastatoista kirjailijasta yksi tekee työstään matemaattisten kaavojen soveltamista, toinen on tekstinsä rakenteita älyllisesti erittelevä ”insinööri”, erään tekstin takaa kuultaa pettymys kirjojen saamaan kritiikkiin, joku käyttää asiaproosaa, toinen osaa ottaa tässäkin kielen mahdollisuuksista ilon irti.

Nappaan tähän sitaatin teoksen kahdeksaltatoista kirjailijalta. Ei siksi, että rivit kykenisivät kertomaan kovin oleellista tekijästään. Mutta näin yksinkertaistettuna tulevat kirjailijat esiteltyä. Ehkäpä joku innostuu lukemaan viisisataa sivua siitä miten kirjailijat kuvaavat työnsä edellytyksiä.

Claes Andersson: ”Vanhenemisen portaita laskeutuessani minun sävyni on muuttunut vähemmän kujeilevaksi, vähemmän ylimieliseksi tai ironiseksi.”

Helena Anhava: ”Mutta enemmän kuin mikään, minusta kirjoittajaan vaikuttaa aika, ilmapiiri jossa eletään. Koska aina on esiintynyt ryhmiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat totuuden, sitä provosoituu ja haluaa kommentoida ainakin räikeimpiä muoti-ilmiöitä vastaan.”

Agneta Enckell: ”kieli on siellä missä minä olen kun kirjoitan, kieli on välttelevä, se on alkuperäisseutu… siksi minun täytyy kirjoittaa: kirjoittaminen koti-ikävänä kieleen.”

Monika Fagerholm: ”On niin paljon… mitä haluan tehdä, ajatella, kokeilla. I´ll try everything once. Mutta aikakin on äärellinen, se valuu pois.”

Laila Hirvisaari: ”Isovanhempieni talot olivat polkupyörämatkan päässä toisistaan. Minä poljin tuota väliä vanhalla pyörällä nimeltä Miina Sinkko. Pyörälle oli annettu nimi erään sukulaistädin mukaan.”

Simo Hämäläinen: ”Puhelin kuulijoille Kätkäläisestä, myös kirjan taustoista. Kun enin väki jo nyhti nuttua niskaan, jokunen viipyi vielä sen tuntuisena, että asiaakin olisi. Jäin tietysti juttusille, keräilyähän kirjoittaminen on.”

Anna-Leena Härkönen: ”Huomaan haukkuneeni tätä ammattia pää punaisena viimeiset kymmenen liuskaa. Olisi ehkä syytä puhua myös hetki ilosta. Myös sitä on.”

Markku Into: ”Meillä on vielä puutalomme, kissat, / joki ja vaahterat. / Ruoho on hyvää, linnut kovia kundeja, / virtaava vesi halukas kuin kevätmorsian. (…) Tänään kotona liittyy vinhasti ja tiukasti asuinpaikkaani, sikäli se on hyvin helppotajuinen kirja, kaukana avantgarden pilvenhuitomisesta.”

Marja-Leena Mikkola: ”Minkään suunnan poliitikot tai puoluevirkailijat eivät ole eivätkä voikaan olla maailman taiteellisen haltuunoton asiantuntijoita. Taiteilijat eivät ole ohjattavissa, he rimpuilevat vastaan ja ottavat oman vapautensa.”

Pertti Nieminen: Suvussa ei ennen minua ollut kirjoittajia. En voi syyttää perintötekijöitä. Ympäristö oli mitä suotuisin: lukevat vanhemmat ja seinittäin täysiä kirjahyllyjä.”

Sinikka Nopola: ”Yleensä kuvitellaan, että kirjailijat tuntevat elämää sen kaikilta laidoilta. Minä kuulin vasta 23-vuotiaana, mitä tarkoittaa ’pohjanmaan kautta’, 45-vuotiaana että ’jallu’ tarkoittaa jaloviinaa ja vasta kaksi vuotta sitten, että ’skumppa’ on sama kuin kuohuviini.”

Aulikki Oksanen: ”Juuri tässä elämän vaiheessa olen enemmän runoilija kuin prosaisti. Lukiessani runoja ihmisille saan sitä välitöntä vastakaikua, jota tavattomasti kaipaan. Runojen kuulijat antavat minulle loitsunlukijan nostetta ja yhteistä sielunvirtaa.”

Veronica Pimenoff: ”Kirjoitan koska kirjoittaminen on kiihottavaa. Kirjoittaessa olen yksin ja tutkin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. En ajattele tuhoa, en seuraamuksia, en vaikutusta.”

Hannu Raittila: ”Romaani on kuitenkin elokuvan ja stadionrockin tapaan lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuoto, ja romaanikirjailijan ammattieettinen velvollisuus on tehdä työnsä tämä lähtökohta mielessään. Tässä on ammattietiikan ja ammattitaidon leikkauspiste.”

Lars Sund: ”Kirjailijan täytyy olla eräässä olennaisessa seikassa hiukan tyhmä. Järjissään oleva ihminen aristaa romaanin kirjoittamisen suunnatonta urakkaa – yritystä rakentaa tyhjästä kuviteltu maailma.”

Harri Tapper: ”Olen päätellyt, että kerrontataidot ovat tulleet Tapperien suvulta. Heidän on sanottu olleen ’tielle tulemattomia vääräleukoja’. He ilottelivat kielellä.”

Arja Tiainen: ”Ja hetken aikaa vielä jos saisi iloa ja onnea, jos osaisi lohduttaa, tehdä jotain hyvää ihmiskunnalle.”

Ilpo Tiihonen: ”Mikä tahansa voi olla runon materiaalia. Tavattu ihminen, kaikki luettu ja nähty, jokainen korviin heilahtanut repliikki, haju ratikassa, kalamyyjän ilme, matkalippu märällä asfaltilla. (…) On etsiskeltävä.”

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

Väinö Linna – huolimaton ja laiska?

Pengoin arkistojani. En löytänyt esseetä Edward Hopperista, käteen tarttui toinen leike. Se on dokumentti epäonnistuneesta lyyrikosta, joka ymmärsi siirtyä proosaan. Leike liittyy edelleen taannoiseen sadan kirjan listaani, jolta löytyy myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

 Tuntematon sotilas (1954), Academy poster/Peter Strausfeld

Luin Tuntemattoman vähän toisella kymmenellä, kun kirja löytyi hiihtolomalla tätini hyllystä. Turha kuvitella, että olisin ymmärtänyt tekstin ulottuvuuksia, romaani oli minulle jatkoa Otavan julkaisemalle Poikien Seikkailukirjastolle ja Tarzaneille. Jotain kuitenkin tapahtui: Tuntematon ja muutama muu romaani avasivat ovet uuteen maailmaan.

Vuonna 1946 Linna osallistui Kokoomuksen Nuorten Liiton kirjoituskilpailuun tekstillä Köyhän miehen isänmaa. Se julkaistiin Nuori Oikeisto -lehdessä. Tekstin ydin oli vapaassa maailmantaloudessa, joka tarvitsee tasapainokseen sosialismia.

Esikoisteos, Päämäärä julkaistiin 1947. Vuoden kuluttua Musta rakkaus, josta kehkeytyi myyntimenestys. Linna ei ollut tekstiin tyytyväinen ja valitteli miten hänen suuri näkemyksensä kuihtui mitättömäksi mureneksi. ”Minä inhoan sitä kuin vastateurastettua sianlihaa”, Linnan kerrotaan sanoneen.

Seuraava käsikirjoitus, Messias jäi iäksi kesken ja kirjailija hakeutui tutun psykiatrin luo saadakseen apua. Kriisistä lähti sikiämään Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus ja romaani julkaistiin 1954. Jatko on historiaa, johon yhä uudet sukupolvet törmäävät väistämättä.

Palaan Linnan epäonnistuneeseen runokokoelmaan. Saate kustantajalle on surkuhupainen, ensilukemalta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Toisella lukemalla ydin paljastuu. Kirjoittaja lähettää tekstinsä vähättelyjen saattelemana ja pukee epävarmuutensa ironiaan. Loppu on suorastaan riemastuttava. Ehkä jossain tiedostamattoman rajamailla Linnalla oli jo niin vahva vakaumus, että tulevaa kirjailijan uraa ei mikään olisi voinut estää. Lopuksi ote Linnan kustantajalle lähettämästä kirjeestä, joka on päivätty Tampereella 4.5.1946.

”Arvoisa kustantaja. Lähetän tässä nämä runot teille ja tietysti siinä tarkoituksessa kun niitä sinne yleensä lähetellään. Ajattelin niiden kaipaavan erityisiä selityksiä vaikka olenkin sitä mieltä että saisivat puhua itse puolestaan, jos kykenevät. Ellei, niin ei kai siinä silloin selittämiset auta.

Tahdonkin vain pyytää anteeksi niiden jonkunverran siivotonta asua, ja puolustan sitä sillä että en ole kirjoittanut niitä puhtaaksi. Ajattelin että jos ne kannattaa julkaista niin ne kannattaa silloin myöskin korjata painoasuun, kielellisten y.m. seikkojen puolesta. Niissä esiintyy varsin törkeitäkin kielioppivirheitä, sillä koska puutteellisen kielioppini vuoksi en olisi voinut tehdä niistä täysin virheettömiä, niin en ole sitten välittänyt niistä edes likimain.

Töhryisen käsialan selitykseksi esitän jo edellämainitun syyn, että ne eivät ole puhtaaksikirjoitettuja. Miksi ne eivät ole, sen selittää se jonkunverran omalaatuinen seikka, että en ole tahtonut tehdä työtä, joka ehkä kuitenkin olisi ollut turhaa. Voisi ehkä käyttää nimityksiä huolimaton ja laiska, mutta se ei ole aivan niinkään. Kävelin kerran 800 kilometrä 30 kiloinen konekivääri selässä ja turhaan kuten näyttää.”

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Sadan kirjan kirjava lista

Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.

Robinson Crusoe, kuvitus N.C. Wyeth.

Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:

Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)

Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:

John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.

Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.

Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:

Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.

Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:

Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.