Loving Vincent on elokuvahistorian ensimmäinen täysin käsinmaalattu elokuva. Hugh Welchman ja Dorota Kobiela ohjasivat tarinan van Goghin (1853 – 1890) maanisesta luomisvimmasta ja mysteeriksi jääneestä kuolemasta. Pitkään elokuvaan tarvittiin sataviisikymmentä taiteilijaa ja lähes 70 000 öljyvärimaalausta. Kymmenen sekunnin avauskohtauksen maalaaminen kesti seitsemän kuukautta, puolentoista tunnin valmis filmi seitsemän vuotta.
Elokuvan käsikirjoitus perustuu jälkeen jääneisiin dokumentteihin, van Goghin maalauksiin ja hänen poikkeuksellisen laajaan kirjeenvaihtoonsa, josta on säilynyt yli 800 kirjettä. Elokuvan juonikuvio kiertyy kysymyksen ympärille: Ampuiko van Gogh itsensä vai oliko surmaaja joku muu?
Impressionismista alkanut kuvataiteen vallankumous ja Vincentin maalaukset tässä jatkumossa ovat kiinnostaneet minua aina. Taisin olla vasta viidentoista kantissa, kun luin Irving Stonen 1939 suomennetun elämäkertaromaanin Hän rakasti elämää. Teos perustuu van Goghin elämänkaareen parikymppisestä taidekauppiaasta aina kuolemaan saakka. Kelpo teos pienestä patetiasta huolimatta, tai juuri sen tähden. Olihan taiteilijan elämässä ja kuolemassa melodraamaa riittämiin.
Katsoin Lovin Vincentin viime perjantaina. Kokemukseen kiertyi jotain mitä en osannut odottaa. Filmin liikkuvien kuvien virta alkoi luoda uutta katsomisen kulmaa myös alkuperäisiin maalauksiin. Nyt näen niihin latautuneen energian voimakkaammin ja selkeämmin. Elokuva oli ärsyke silmälle ja mielelle.
Animaatioissa tausta on usein liikkumaton. Loving Vincent on toteutettu siten, että väri elää myös taustassa, siveltimenvetoja ilmestyy, jatkuu ja katoaa. Tekniikka antaa lisää eloa kerrontaan, jossa käytetään 12 kuvaa sekunnissa, kun normaali filmi vaatii tuplamäärän.
Aamulehden arvio antaa elokuvalle kolme tähteä. Orlando Weekly kirjoittaa: ”Vuosisadan paras animaatioelokuva”. The Telegraphin arvostelija sanoo: ”En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa”. Omassa mielessäni kokemus on odottamattoman oivalluksen myötä alkanut kasvaa korkoa.
Vincent maalasi Varikset viljapellon yllä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Aiheesta kasvanut runo tulee seitsemäntoista vuoden takaa kokoelmastani Musta runokirja. Päivityksen kuvat elokuvan trailerista.
……………………………………….
Taivaan lyijyinen patalakki
on valahtanut metsän silmille. Vaikea nähdä ulos,
ellei sammuta sisältä valoa.
Varikset viljapellon yllä,
ja varikset, joita sänkipellon korret
keihästävät.
Elämä on väärennös. Kuin taulu,
joka museon seinällä riittävän kauan riiputtuaan
muuttuu aidoksi.
Lasit kivenheiton päässä, lapsivedet.
Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.
…………………………………………….
Blogin aiemmat ekstralinkit:
1. Mitä on taide, entä estetiikka?
2. Blogin yllättävä veto viiden vuoden takaa: Kauneinta maailmassa?
……………………………………………..
Loving Vincent -elokuvan trailer.
…………………………………………….
Vincentin kirjeet veljelleen Theolle ovat olleet minulle valtava lukuelämys. Vincent pohtii kirjeissään taiteen olemusta ja kirjoittaa älykkäästi, herkästi ja riipaisevasti. Harmittaa, että edelleenkin joskus näkee kirjoitettavan ”hullusta” taiteilijasta. Ei ollut.
Totta. Olen funtsinut, että pitäisi napata kirja divarista, kun tulee vastaan ja tsekata uudelleen. Lukukokemus ja vaikutus murrosiässä oli jollakin tavoin lähtemätön.
Olen vaikuttunut sekä blogistasi että tästä runostasi, joka on saanut innoituksensa Van Goghin maalauksesta.
En ymmärrä runon kolmea viimeistä riviä, ja ne ovat jääneet vaivaamaan minua.
Moi!
Kommenttisi oli jäänyt roskapostihaaviin ja nyt sen nappasin. Kyl toi uloskatsoja on varmaan masentunut. Vincentin taulussa variksetkaan ei ole mitään ”kauneuden lähettiläitä”, mustia lintuja taivaan täydeltä.
Viimeiset rivit ovat toivon mahdollisuus. Synnyttämisen ihme on siinä, ettei vain äiti kasvata lasta – vaan he kasvavat yhdessä- Lapsen myötä äiti kasvaa ja oppii elämästä…
Mies siinä seisoo uuden elämän mahdollisuuden äärellä, jos uskaltaa särkeä jotain vanhasta.