Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.
Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.
Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”
Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.
Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.
Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.
Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.
SNILLE OCH SMAK
”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.
Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii
minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,
jotta vesi on vettä, viiniä viini.
Kun kerran olet kuut ja auringot,
anna niiden peilit, uskalla,
mitään ei ole ellet tahdo,
ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.
Siinä olet, kaltaisesi,
tuskaa et väistä, et etsi omaasi,
en minä lohduta sinua sillä.
Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;
ei ole samantekevää missä näet minut.
Älä sano hyvästi,
kuka on noussut meistä, kuolleista,
aamusta asti minä olen puhunut sinulle
ja mitä minä kirjoitan,
maailmanlopun jälkeistä runoutta,
se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.
Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981
Kiitos muistutuksesta! Rekola onkin jäänyt lukupinosta. Pitääkin hankkia luettavaksi aluksi vanha suosikki Maskuja, siitähän on ilmestynyt uusi ja laajennettu painos.
Hei, hienoa että rinnastit nämä kaksi: Rekolan ja Tarkovskin. Kumpienkin työt ovat hyvin tuttuja. Luin aikoja sitten Rekolan esitelmän (se taitaa olla kuitenkin kirjoituskokoelmassa: ”Muistin avaruus”) jonka hän piti Jumala suhteestaan. Hän kertoo siinä hienosti kuinka hän oivaltaa ettei todellisuus ole dualistinen. Suosittelen myös näitä hänen kirjoitus-esseekokoelmiaan (se toinen on nimeltään ”Esittävästä todellisuudesta”) Rekolan runouden rinnalle.
Hirliillä on myös hyvä suositus. Rekola on esseistinäkin täysipainoista luettavaa. Hän on myös aivan mainio esiintyjä, terävä, yleisönsä ottava ja lisäksi runoilija muistaa koko tuotantonsa ulkoa… Ylipäätään on pakko aina nostaa hattua ammattitaidolle. Rekola on äärimmäisen tietoinen tekemisistään ja pyrkimyksissään kielen mahdollisuuksien kanssa. Vähemmilläkin eväillä on henkilöön alkanut kehkeytyä nerouden gloriaa.
Tästä tulikin vielä mieleen yksi loistava runousessee, josta olen käyttänyt lainauksia myös omiin luentoihini. Leena Krohnin kokoelmassa Rapina ja muita papereita on essee nimeltään Kieli on kolmas silmä. Kannattaa lukea jos runosta on hiukkaakaan kiinnostunut.
Rapinassa on muistaakseni yksi toinenkin paljon ajatuksia herättävä kirjoitus, joka koskee asuntoja tjs. Olen lukenut kirjan kauan sitten. Pitäisi lukea uudestaan nykynäköjulmasta koko opus.
Tuossa kirjassa on 188 sivulla 18 esseetä. Kenties parasta onkin juuri niiden lyhyys ja tiiviys, tai paremminkin avoimuus. Ajatusten siementen antaminen. Asunnot hmm… Ehkä kuuden sivun essee Aleksis Kivestä, lyhyt, rajattu ja yhteen runoon keskittyvä: Oravainen ja surun poika. Itse runohan alkaa: ”Makeasti oravainen / Makaa sammalhuoneessansa”.
Leikki sikseen, mutta näinkin Krohn sanoo runosta: ”Runous syntyy puutteesta ja väärinymmärryksestä, tietoisuuden ja ympäristön riitasoinnusta, joka ei koskaan sammu. Täydellinen yhteisymmärrys vaikenee kuin kuolema, ja sentähden jokainen runoilija rukoilee: Älkää ymmärtäkö liian pian älkääkä liian lopullisesti.”
Hyvä muistutus, Krohn kuvaa todellisuuden eri puolia vähän samoin kuin Rekola: hämmästyttävän ilahduttavasti, he herättävät kummatkin minussa sen kyselevän ja luottavaisen lapsen tai aikuisen joka havaitsee jotain minkä muut ohittavat tai ovat unohtaneet.
Juuri noin, juuri noin 😉 – ymmärrys syntyy pitkässä prosessissa eikä sellaista ”täydellistä” ymmärrystä ole olemassakaan kuin vastasyntyneellä jonka olemassaolon edellytys on symbioosi.
Jep, joo. Vastasyntyneellä on vielä ”kaikki”. Elämä sitten karsii pois minkä pystyy, toisilta enemmän, toisilta vähemmän. Eikä tämä tee mahdottomaksi kahdensuuntaista kasvua… oppiikin ihminen matkallaan jotain, hyvässä tapauksessa.
Jopas meni syvälliseksi, mutta tuli mieleen yhden runon lopetus Anni Sumarilta kokoelmasta Mitta ja määrä. Ei tämä nyt pilkulleen mene, kun täytyy turvautua ulkomuistiin täällä työhuoneella, kirja on kotihyllyssä. Mutta ajatus kulki jotenkin näin: ”Toisissa voima on valmiina ja se huuhtoo tieltään kaiken murtautuessaan esiin. Toiset tulevat omaksi itsekseen turhan rapautuessa ympäriltä.”
Ei liene tarpeellista mainita, että täällä päässä istuu tuo jälkimmäinen tyyppi. Ensimmäisen esimerkiksi kävisi vaikkapa Sarah Chang, viulisti, joka sai eka soittimensa kolmevuotiaana ja julkaisi klassisen debyyttialbuminsa kymmenen vuotta täytettyään.
Jaa-a, mikähän se on, tuskinpa tuo kuitenkaan. Pitää lainata kirja, voihan olla että miettimäni essee on aivan toisessa Krohnin kirjassa.
Lisäys edelliseen kommenttiini: Anni Sumarin Mitta ja määrä palkittiin yleisradion Tanssivalla karhulla 1998. Kaikki eivät olleet yhtä varauksettoman innostuneita, Jukka Koskelainen kirjoitti Hesarissa: ”On myönnettävä, että harvan kirjan edessä olen ollut niin epävarma kuin Anni Sumarin uuden runokokoelman.” Sinänsä hieno kommentti, kriitikot kun tuovat usein esille oman egonsa ja tietämyksensä… arvioitavan kirjan kustannuksella.
Tässä kuitenkin täsmällinen lainaus, seitsemän riviä Sumarin kokoelman viimeisen runon keskivaiheilta: ”Joissakin voima on patoutuneena / ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa. / Toisista voima hioutuu hitaasti esiin / turhan rapautuessa ympäriltä. / Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan, / niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet. / Toisista voima vain kuluu ja vähenee.”
Hieno tekstilaina. Jälleen yksi kirja potentiaalisten luettavien joukkoon, huoh. 🙂
Joo, pitää paikkansa, että luettavien määrä ei koskaan vähene, vaan aina kasvaa. Mutta olen ajatellut, että jos joku tärkeänä pitämäni jää… olkoon. Tai sitten ei haittaa, vaikka kirja tulee vastaan vuosien päästä. Tänään löytyi Kirjatorilta Niccolo Ammanitin romaani Taivaan ja maan väliltä. Kirjan arviot herättivät pari vuotta sitten mielenkiintoni. Nyt se odottelee pinossa vuoroaan. Jätän surutta kesken jos ei kiinnosta. Taidankin pistää joskus aikanaan mielipiteen blogiin – kääntyikö peukkuni alas vai ylös.
Se unohtui sanoa, että liputan otsikkossi kanssa: Ruotsin akatemia – Huomio Huomio. Rekola.
Anni Sumarilta olen lukenut (taitaa jopa olla kotihyllyssä) yhden teoksen ”Beautiful dreamer”. Pidin. Pitääpä siis hakea luettavakseen häneltä muitakin.
Onkohan Ruotsin Akatemialta pohjoismaalaiset suomalaiset mukaan luettuna ja baltialaiset kirjailijat pannassa? niin kauan on palkinto kiertänyt tämän alueen kirjailijatm vaikka hyviä ehdoikkaita löytyisi monta. Alkoikohan se Akatemia palkittua omia jäseniään?
Jaan Kross vilahteli usein veikkauksissa, mutta nythän sekin on myöhäistä. Häneltäkin pitäisi lukea lisää, omasta hyllystä ei löydy kuin Vastatuulen laiva. Luin kymmenkunta vuotta sitten, ja on siitä vahva muistijälki jäänyt. Hyvä romaani siis.
Krossia olen lukenut hävyttömän vähän, omasta hyllystä löytyy keisarin hullu enkä ole sitä lukenut. Tähän mennessä olen tainnut pitää eniten novellikokoelmasta Kleion silmien alla.