Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan

Kirjallisuus on ikuinen paradoksi sille, joka lukee henkensä edestä. Sellaiselle, joka tajuaa, ettei selviäisi elämästä ilman kirjoja. Jokainen hyväksi ja avartavaksi koettu teos kasvattaa satakertaisesti sitä listaa, jonka vielä haluaisi lukea. Toisaalta on lohdullista, että etsivä löytää aina uusia maailmoja, joista turha on suodatettu pois. Lukija voi ammentaa kirjallisuuden loputtomasta kaivosta.

Michel Tournier ja pätkä Berliinin muurin "kuolemankaistaa".

Michel Tournier (1924) on kirjoitanut kuusitoista kirjaa. Olen muutama minuutti sitten lukenut loppuun Meteorit, joka ilmestyi 1975 ja Annikki Sunin suomennos 1985. Muu lukeminen on kyennyt sysäämään Tournierin syrjään, mutta eihän sellainen loputtomiin luonnistu. Tournier aloitti uransa 43-vuotiaana romaanilla Perjantai, jolla hän sai heti Ranskan Akatemian palkinnon. Luin kirjan 15 vuotta sitten, hämärä mielikuva on syytä uudistaa.

En halua laatia juttuhini ”juoniselostuksia”, kirjat itsessään ovat sitä varten. Lukijana minulla on oikeus hakea joku jyvä ja tekstin syvin ajatus, vähän kuin kiväärin liipasin, josta vetämällä ase laukeaa. Ja koska kirja syntyy aina uudelleen lukijan päässä, joku voi painottaa asiat toisin.

Meteorit on kertomus identtisistä kaksosista ja koko romaania leimaa vahva dualismi. Maailma jakautuu kaksosten kokemaan yhteyteen ja muihin ihmisiin, jotka on tuomittu toisistaan erillisiksi. Kirja on myös matka seksuaalisuuden syviin vesiin ja fetisseihin, jotka tuovat tyydytystä, mutta joita pitää kuumeisesti etsiä yhä uudelleen.

Toinen kaksosista, Jean, irtoaa symbioosista ja Paul päätyy häntä etsiessään elokuiseen Berliiniin vuonna 1961, jolloin kaupunkia aletaan pikkilankarajan sijaan jakaa muurilla. (jutun kuvamanipulaatiossa kirjailija ja pätkä rajalle rakennettua ”kuoleman kaistaa”) Tournier käsittelee yhteyden ja erottamisen ongelmaa myös symbolisella tasolla hengästyttävän monin tavoin. Viimeisen kolmanneksen alkaessa  tekstin intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee loppua kohden taas upeaan lentoon. Myös aivan kirjaimellisesti.

Tiivistetty johtopäätökseni Meteoreista ja lukemisesta ylipäätään on naurettavan lyhyt. Käytän lisäksi sanaa  s i e l u, joka on niin abstrakti ja kliseinen, että harkitseva kirjoittaja välttää sitä viimeiseen asti. Jotain tällaista lukeminen kuitenkin antaa minulle: Vasta päästessään lähelle toisen sielua, voi ymmärtää jotain omastaan.

Tournier käsittelee samaa asiaa puhuessaan minän ja ulkopuolisen maailman suhteesta: ”Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan tajutakseeen ulkomaailman kokonaisuudessaan. Muut antavat hänelle kaukaisten asioiden mittasuhteet ja kertovat, että jokaisella esineellä on puoli, jota ei voi siinä kohdassa seisoessaan nähdä, mutta se on olemassa, sillä se näkyy hänestä kaukana katsoville todistajille. Kysymys ulottuu suorastaan koko ulkomaailman olemassaoloon, jonka takeena on vain naapureiden antama vahvistus.” Tournierin perusolemus kirjailijana on länsimaisia myyttejä ravisteleva älykkö.

SEURAAVASSA (tai sitä seuraavassa) jutussa kerron jotain kuoleman kanssa kaveeranneesta humoristista ja runoilijasta, joka onnistui välttämään hirttotuomion kahdesti.

LOPUKSI niille, joita saattaisi kiinostaa haastattelu YLE:n Radio Ykkösellä ensi sunnuntaina 21.2. klo 8.05. ”NADJAN HUONE. Suuret asiat unohtuvat, eivät mitättömät. Kirjailija Juha Siro Nadja Nowakin vieraana.”

6 Replies to “Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan”

  1. Hyvä kun otit Tournierin esiin, hän onkin ollut pitkään sivussa ainakin suomalaisista kirjallisuusjutuista. Monilla Tournierin kirjoilla on ”kyky” jättää jonkinlainen tunnejälki lukijaansa.

  2. Ranskassa ovat tulokkaat usein saaneet äänen, tulleet kustannetuiksi. No, varsinkin entisistä siirtomaista tulleet, Camus’sta alkaen, vaikka hän ranskanalgerilaisia olikin.

    Tournier näkyy kyllä syntyneen Pariisissa, mutta hän puhuu berbereistä kuin omistaan kirjassa Kultapisara. Tournier on hyvä siksi ettei tunne tarvetta keikaroida.

    On hyvä myös että olet Nadjan huoneessa. Siinä on sympaattinen kirjallisuustoimittaja.

  3. Kiitos kommenteista. Huomaan taas saman, josta olen jo maininnutkin: luen enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Yöpöydällä nyt Coetzeen esikoinen ja työpöydällä György Dragomanin Valkoinen kuningas, josta olisi hyvä tehdä tänne aivan oma juttunsa. Ei siitä mihinkään pääse, että minua kiinnostavat eniten psykologisia teemoja käsittelevät kirjat. Eivät tapahtumat sinänsä, vaan niiden syyt ja seuraukset. Sanoin jo tämänkin aiemmin, miten Sofi Oksasen Puhdistus on ”ikusuutta varten” kirjoitettu romaani. Sen antiikin tragediaa hyödyntävä kaava toimisi vaika se olisi sijoitettu Viron lähihistorian sijaan toiseen aikaan ja toiselle kirjalliselle näyttämölle. Samoin Kristina Carlsonin suljettua kyläyhteisöä kuvaava Darwin -romaani.

    Samoista syistä johtuen Ian McEwanin Rannalla on hieno romaani, jonka tarinallinen tiivistelmä tulee tässä: vastavihitty nuoripari yöpyy majatalossa. Emotinaalisen väärinkäsityksen johdosta he eroavat. McEwanin psykologinen tarkkanäköisyys kykenee tekemään yhdestä darmaattisesta käänteestä syvän romaanin. Samasta syystä toinen, kiitetty ja kohuttukin kirjailija Monica Ali ei tee minuun vaikutusta romaanillaan Brick Lane. Samoista arkipäivän eväistä ponnistava Ali Smith taas tekee romaanissaan Satunnainen aivan häikäisevän suorituksen.

    Ehkä tähän on haettava vertaus runoilijalta. Ei se tarkkaan ulkomuistista mene, mutta Tomas Transtömerin ajatus on jokseenkin tällainen: hän kuuntelee pianistia, jonka soittamat akordit ovat niin raskaita, että ne olisi vietävä analysoitaviksi Venetsian meribiologian laitokselle.

    Näistä lisää myöhemmin. Bloginpitäjän tragedia on se miten monesta aiheesta on valittava. Ehkä seuraava juttu on siis Francois Villonista vaikka tekisi mieli ottaa kantaa ajankohtaiseen keskusteluun päivälehtien kritiikistä. Ja vielä: Nadja Nowakista(kin) ollaan yhtä mieltä. Hän on mitä osaavin, perehtyvin ja eläytyvin kirjallisuustoimittaja, suorastaan symppis… kuten sanottu.

  4. LISÄYS EDELLISEEN.
    Muisti ja alitajunta toimii oudosti… näköjään. Mainitsin Tranströmerin runon, jonka tarkistin kotihyllystä. Kaksi Caj Westerbergin suomentamaa kokoelmaa, Totuudenkynnys ja Surugondoli julkaistiin samoissa kansissa 1997. Ehkä olisi kohtuutonta muista säkeet tismalleen, runossa ollaan Venetsiassa, mutta ”meribiologian” laitos sijatsee Padovassa… neljänkymmenen kilometrin päässä kuitenkin. Ehkä alitajunnan ja tiedostamattoman piikkiin pitää laittaa se, että runossa mainitaan myös Tournierin kirjan nimi, josta viimeisen juttuni kirjoitin. Runo kokonaisuudessaan, SURUGONDOLI II, menee näin:

    ”Palatsin ikkkuna lennähtää auki, äkillisessä vedossa irvistellään. / Ulkona veden päällä näkyy jätegondoli kahden yksiairoisen / rosvon melomana. / Liszt on merkinnyt muistiin joitakin akordeja, jotka ovat niin / raskaita, että ne pitäisi lähettää / Padovaan mineralogian laitokselle analysoitaviksi. / Meteoriitteja! / Liian raskaina levätäkseen ne eivät voi kuin vajota, vajota syvälle / tulevaisuuden läpi / aina ruskeapaitojen vuosiin. / Gondoli on raskaassa lastissa: tulevaisuuden kyyristyneet kivet.”

    Tranströmer on vilahdellut Nobel-veikkauksissa aikanaan. Tekisi mieli tehdä hänestä joskus oma juttu. Varsinkin vuonna 1989 julkaistu Eläville ja kuolleille on ollut minulle tärkeä kokoelma. Pitänee vilkaista millaisen vaikutuksen runot tekevät nyt, parinkymmenen vuoden jälkeen.

  5. Juha, oli kiva kuunnella sinua livenä. Pidin tuosta keskustelusta, jossa Nadja jahtasi yhtä asiaa ja sinä taas toista ja miten päädyitte miettimään muistia.

    Minulla on huono kuulo, vain vartti jäljellä, joten missasin sen tutkimuksen jota olit lueskellut ennen Marilynin hiuspinnin kirjoittamista. Se taisi olla nimenomaan muistitutkimus?

    En ole lukenut vielä kirjaasi, se joutuu odottelemaan kunnes saan seuraavan projektin viedyksi läpi, eli matkustetuksi etelään hoitamaan kahta poijanlasta pariksi päiväksi, ovat olleet kipeinä.

    Sitten olen kyllä raato muutaman päivän, mutta kyllä ne pikkuflikat ovat tärkeitä otuksia.

    Minä olen tutkinut viime kuukauden Danilo Kisiä, löydät tutkimukseni tulokset kun katsot Kotisivut2 blogrollini loppupäästä! Minusta käännöskirjat ovat hyvin tärkeitä, ilman niitä olisi vaikea tietää missä meillä mennään. Ja sitten taas toisinpäin: soisin että suomalaista kirjallisuutta käännettäisiin kiivaasti ja laajasti eurooppalaisille kielille.

  6. Hei, kiitos vain jos jutusta jotain irtosi. Haastattelun edellytys on, että saadaan jotain vetoa ja särmää, yhteinen myötäily kulostaa jo tunnin mitassa tylsältä. Ja provosoidakin pitää, niin kuin väitteeni haastattelun lopussa siitä, ettei mitään totuuksia ole. Vaikka kyllähän se paikkansa pitää : )

    JOS nyt jotakuta kiinnostaisi, haastattelu löytyy Ylen Areenasta, kun googlaa: Nadjan huone.

    Ja sitten tuo muistiin viittaava tutkimus. Itseasiassa tykkään tehdä lähdetöitä, tärkeimmistä on luettelo Marilynin pinnin loppulehdillä. Tuo muistiin viittaava juttu löytyi ensin Hesarin tiedesivuilta, sitten katsoin netistä lääkäriseura Duodecimin Terveyskirjaston sivut. Sieltä löytyy montakin artikkelia mm. Timo Erkinjuntin, Kari Alhaisen ja Juha Rinteen kirjoittamia. Esimerkiksi: Mistä unohtaminen johtuu? ja Miten toimia, kun ei muista? Faktista tietoa saan usein myös yliopistojen tutkimusrymien sivuilta, jne…

    Pitääpä katsoa tuo Danilo Kis, minulle (vielä) outo. Ja juu, käännöskirjallisuuden tärketydestä ollaan yhtä mieltä. Kyllä koetan kotimaistakin välillä muistaa, eritoten runoutta. Viimeksi luettuna on Vilja-Tuulia Huotarisen Iloisen lehmän runot. Nimi johtaa aluksi harhaan, kirjan luettuaan voi ymmärtää mitä pinnan alta paljastuu. Kerrassaan hieno kokoelma! Ei mikään kasa runoja, vaan syvä, tarinan kaarta ja jatkumoa hyödyntävä kokonaisuus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!