François Villon – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.

Tytöt, pojat ja runouden genret.

Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.

Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.

Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.

Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.

Mitä arjen ominaisuutta ihmiset läheiseltään eniten kaipaavat? Älykkyyttä, yhteisiä harrastuksia, samaa maailmankatsomusta? Jos nettipalstoihin tai kirjeenvaihtoilmoituksiin voi luottaa, huumorintaju on ominaisuus yli muiden. Lisämääreistä riippumatta sitä kaivataan jokaisessa viestissä. En ole vielä kuullut kenenkään sanovan: viihdymme hyvin yhdessä, koska olemme molemmat viestintäkonsultteja. Ihmistä, jolla ei ole lainkaan huumorintajua ei kukaan halua kaverikseen.

Kuvamanipulaatio, puupiirros keskiajalta.

Entä huumori maailmankirjallisuudessa? Raikuvaa naurua tai hiljaista hyrinää. Proosasta voisi valita jokaista lajia mielin määrin. Lyriikan kohdalla täytyy jo raapaista korvallista. Lapsille suunnatuista säkeistä löytyy iloa, mutta pääasiassa runoilijat ovat ammentaneet kyynelten kaivosta. Ehkä koskettava humoristi voi tulla vain ihmisestä, joka on kokenut myös ilon kääntöpuolen.

François Villon oli yksi kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Hän syntyi Pariisissa 1432. Mies oli varas, juoppo ja irtolainen. Kahdesti hänet tuomittiin rikoksistaan hirteen, mutta kuninkaan armosta hän pelastui kummallakin kerralla. Hän oli harvinaisen lukenut mies, maisteri, joka tunsi aikansa opit ja antiikin sivistyksen: ”Vuonna neljätoista viiskytkuus / minä François Villon, oppinut, / terveruumiinen ja -sieluinen, / päätin tahtoa ja uskoa, / ett´ on syytä työnsä punnita, / kuten Vergilius arvelee, viisas roomalainen. Muuten vois / pahoin harhaan mennä ihminen.”

Villonin julkaistujen balladien lista on pitkä. Pieni testamentti julkaistiin vuonna 1456, ja pääteos Suuri testamentti. 1461. Niiden runoissa varaton Villon jättää ystävilleen ja eritoten vihamiehilleen kaiken mahdollisen ja mahdottoman: hengen ja materian, todellisen ja kuvitellun, onnen eväät… ja onnettomuudet. Hattunsa hikinauhan, kitkerään viiniin keitetyt sudenpäät, rähjäiset kapakat, ikuisen elämän taivaspaikat ja tautien vitsaukset.: ”Vielä muistan Perrenettia, / sitä Bastard de la Barrea, / koska on niin mallikaveri. / Vaakunansa mustain palkkien / sijaan annan kolme noppaani. / Niissä sivupaino. / Kortit myös. / Mitä muuta? Jos hän pieraisee, / tulirokko häneen tarttukoon.”

Villonin huumorintaju on arjen vastoinkäymisiä suurempi. Hän on vastarannan kiiski, sivistynyt hylkiö, jonka petipaikka on bordellin nurkassa. Kurjalle ja kärsivälle lähimmäiselle hän antaa lohtua. Vihamiehet hän kiroaa niin, että katkeruus sulaa nauruun. Itselleen hän ei halua mitään, vaan pyytää lopulta armoa niiltäkin, jotka ovat häntä eniten loukanneet. Osattomuus ja onneton rakkaus oli Villoninkin luomisvoiman takana, sama pettymys, joka on kautta aikojen synnyttänyt maailmantaiteen mestariteoksia: ”Hänen sulonsa mut ansaan vei, ja hän oli julma hellurei. /…/ Mua viritteli aikansa. / Kerroin kaiken, salat sydämen, / hän vain teki pilaa minusta.”

Villonia lukiessa katoavaisuuden kliseet saavat uusia näkökulmia. Ilmaisu on tarkkaa ja monivivahteista, tekstistä voi nauttia myös historiallisena ajankuvana. Taitoni eivät riitä alkuperäisen tekstin vertaamiseen, mutta korvani sanoo, että Veijo Meri on tehnyt ainutlaatuisen upean suomennoksen. Jos ei laillani halua uppoutua runomittateorioihin, mutta oppia jotain kielen rytmistä, Villonia ei parane ohittaa. Otava julkaisi Testamentin käännöksen ensi kertaa 1974. Vain tosi humoristi voi testamentata omat tekstinsä tähän tyyliin:

Saakoon lättänenä Seneschal,

kerran velasta mut pelasti,

ylennyksen kyläsepäksi,

ankat, hanhet kyllä kengittää.

Saa myös nämä runot pilanpäin

keventääkseen elon ikävää.

Hän voi sytykkeinä polttaa ne,

ikäviä parhaat laulut on.

Avainsana: François Villon

Pitäisikö varata omat lokerot tyttö- ja poikarunoudelle?

Huumoria hirsipuun varjosta