En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”
Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.
Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.
Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”
Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.
Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat. ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”