Elämän tärkein taito?

Ensin helppo kysymys, jonka joku (silkkaa kohteliaisuuttaan) saattaa joskus tehdä: ”Koska sinulta on odotettavissa uusi kirja?” Silloin kun käsikirjoitus ja kustannussopimus on tehty, siihen on yksinkertaista vastata. Muulloin ei.

Jatkokysymys on aina sama… ja mahdoton vastata: ”Mistä se kertoo?” Romaani haukkaa sen verran tarinaa sisäänsä, että sen kuvailu ei parilla lauseella onnistu. Tai sitten onnistuu, mutta muutama sana johtaa helposti harhaan ja koko kysymys on merkityksetön.

Linnun muotokuva. Julkaisu 4.8.2011.

Edellinen kirjani käsitteli identiteetin ongelmaa. Ihmisen alati vaihtuvaa persoonallisuutta. Elokuun 4. julkaistavassa Linnun muotokuvassa on kaksi mottoa, jälkimmäinen napattu vajaan vuoden takaisesta Paul Austerin haastattelusta:

”Mikään ei ole varmaa. Harva meistä ymmärtää mitä tapahtuu. Jotenkin kutkuttavaa on, että me luulemme, että tiedämme mitä tapahtuu, vaikka emme tiedäkään.”

Kirjailija ei yleensä tee romaaninsa takakansitekstiä. Hän on liian syvällä omassa tarinassaan. Kustannustoimittajani muokkasi tämän kansitekstin Linnun muotokuvasta:

”Äkkinäisten käänteiden mies on jättänyt työnsä. Avioliitto on sentään pysynyt vakaana – vai onko? Unettomana yönä hän katselee itseään, kotiaan ja vaimoaan kuin itsensä yleisönä. Kenen elämää hän itse asiassa elää?

Yksi puhelinsoitto laukaisee lumivyöryn, joka on syntynyt jo kaukana nuoruudessa. Heitä oli kolme sarjakuvan sankaria. Pecos Bill itse, toveri Davy ja sitten Jane. Ratkaisematon yhtälö vaatii ratkaisua. Janen soiton jälkeen kaikki kysymykset tuntuvat kuitenkin olevan yhä vailla vastausta. Onko ensirakkaus yksi niistä tärkeimmistä tienhaaroista, joita elämän varrelle alkaa kertyä loputtomasti?

Linnun muotokuva on jännittäväksi kiristyvä, tumman huumorin sävyttämä tarina, joka kykenee yllätykseen vielä viime sivuillaan.”

Kotisivuiltani (linkki) löytyy lukunäyte kirjasta. Kappale on ”suvantopaikasta” ja luottaa tällä kohdin tunnelmaan ja itse kielen voimaan. Merkittävin valintakriteerini taisi kuitenkin olla se, että sivut sisältävät kuvauksen siitä miten poika oppii lukemaan. Niin tärkeästä taidosta kaikki alkaa.

Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka -satuun.

Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.

Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.

Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”

Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.

Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.  ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”