Työskentelen ensi marraskuun Ateenassa. Kirjailijaliiton kämppä on valtaväylä Aleksdrasin pienellä Soutsou-poikkikadulla. Levottomuudet keskittyvät yleensä Syntagma-aukiolle ja sen lähikaduille.
”Meidän” kulmilla saattavat silti mielenosoittajat marssia kohti keskustaa. Poliisiketjut kiristyvät Aleksandrasille ja kyynelkaasun katku tuntuu kurkussa. Poimin ensimmäisen kuvan uutisvirrasta, vaikka omiakin olisi. Tämä ei silti ole Perjantairunon pointti.
Toisen kuvan nappasin viime käynnillä lähellä Syntagmaa. Pari tuntia ennen kuin mielenosoittajat kokoontuivat ja ensimmäiset roskakorit sytytettiin.
Perjantairunon asia on elämässä, joka uutisista huolimatta jatkuu niin monella tasolla. Yhtä hyvin nyt kuin tuhansia vuosia sitten. Tämä päivä on aina historian päätepiste – siinä on kaikki. Kunnes nousee uusi aamu.
Teksti numero 246 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL. Tarina taivaita kurottavasta tornista on niin vanha, että se on jo aika päivittää.
…………………………………………………………………………….
Kello 12.09
Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.
……………………………………………………………………………..