Dinosaureeni – isälle omistettu esikoinen

Sami Oskari Lahtisen tuore esikoisteos Dinosaureeni (AULA & CO 2024) perkaa autofiktion käsitettä perusteellisesti. Romaani on kirja romaanin kirjoittamisesta ja avoimesti tekijänsä oloinen. Näin teksti vakuuttaa, pohtii perusteluitaan ja kyseenalaistaa silti kaikkea kirjoitettua. 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Takakansi tiivistää teemaa: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Kirjailijanaapurin rohkaisemana hän huomaa pian kirjoittavansa kirjaa isästä, pojasta ja näiden välisestä tilasta.” Aihe sinänsä on ”ikuinen”, mutta Lahtinen käsittelee sitä varsin omaäänisesti.

Novellipohjaista romaanin rakennetta on käyttänyt esikoisessaan esimerkiksi Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinat (Sammakko 2003). Ratkaisu toimii, Lahtisen kohdalla jopa niin, että Dinosaureenin fragmentaarisesta rakenteesta muodostuu kokonaisuutta kuljettava ja jäsentävä tekijä. 

Autofiktio (tai biofiktio) proosan lajityyppinä lienee nykyään kaiken käytetyin. Lahtisen esikoisesta olisi ollut vara karsia muutama tarinan kannalta turha rönsy (esimerkiksi makaronilaatikosta pitävä Felix, joka halusi ateriansa aina ketsupilla) mutta kiteytetään lopputulos näin: Dinosaureeni hyödyntää kliseisen ilmaisun tarinasta sipulin kuorimisen ja kerroksellisuuden vertauksena hienosti ja hallitusti. Kohtaus kohtaukselta tarina syvenee ja saa lisää sävyjä.

Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa poika ripottelee isänsä tuhkat Kymijokeen. Lahtinen pirstaloi kirjan rakenteen nykypäivään, takaumiin ja tulevaan: ”Tiedän nyt, miten kirja päättyy. Samalla minulle selvisi myös, mistä se alkaa. /…/ Minulle on nyt lopultakin yhdentekevää, onko kertomukseni totta. Tärkeää ei ole enää tieto siitä, mikä tosiasioiden joukko minut tähän toi, vaan se, mihin päätän tästä jatkaa.” 

Sami Oskari Lahtinen. Kuva: Pinja Norrlin.

Dinosaureenissa itse teksti on perusteiltaan toimivaa, toisaalta tarinan kuljetuksen sujuvaa ”peruskauraa”, mutta sisältää myös syvempiä aforistisia kiteytyksiä, joita kelpaa lukea ja ajatella toiseenkin kertaan: ”Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. Ja – vielä hetken – hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.” 

Teos on aikalais- ja ihmissuhderomaani. Isän ja pojan suhde – tai paremminkin pojan ja isän, on tarinan ydin, jota kaikki kirjoitettu palvelee. Joku voisi käsitellä kipeää aihetta traumaattisesti, syytösten värittämistä lähtökohdista. Dinosaureenin metodi on: ”Näytä, älä selitä” Kiihkoton, jopa lempeä asenne koituu romaanin suurimmaksi emotionaaliseksi ansioksi.

Vierastin aluksi romaanin nimeä, joka ei avaa sisältöä, mutta tuo mieleen takavuosien telkkasarjojen suosikkinäyttelijän Tenho Sauréenin. Ja nyt, viimeiset sivut luettuani, pitää sanoa, että nimi kuittaa epäilyni ja nousee koko tarinan avainsanaksi. Joskus sytytyslanka palaa pitkään.

Lahtinen pohtii kirjoittamiaan rivejä: ”En löytänyt niistä etsimääni lohtua, eivätkä ne asettaneet elämääni uuteen valoon tai päästäneet minua pahasta. Mutta niillä on ääni, ja niiden kautta myös minulla.” Ja hilkkua ennen viimeisiä sivuja: ”Kirjoitin viimeiset rivit taas, mutta nyt uskoakseni viimeistä kertaa.”

Teoksen lopetus kuittaa tarinan komeasti. Kirjan päättävät repliikit avaavat romaanin ytimen ja emotionaaliset jännitteet vaikuttavan eleettömästi. Viimeisille neljälle sanalle latautuu aivan poikkeuksellinen teho. Perhedynamiikka ja varhainen suhde vanhempiin muokkaa meitä kaikkia. Dinosaureenin tarina ei ole se tavallisin. Vahva lukusuositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Minna Marsh: romaanissa isän ja tyttären rankka suhde

2. Viggo Wallensköld: Neuroosit ja traumat

……………………………..

Totta, valhetta, autofiktiota vai narsismia?

Blogin päivitys on venähtänyt pitkäksi. Sain aikaa ottaneen työn eteenpäin, joten nappaan jatkoa edelliseen päivitykseeni kaikkien aikojen Finlandia-voittajasta. Ennustin tulosta Ulla-Lena Lundbergille. Ja niinhän siinä kävi. Ulla-Lena Lundberg sanoo yhdentoista vuoden takaisen haastattelunsa päivityksessä 30.10.2023: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Pidän kovin Ulla-Lena Lundbergin ajatuksesta. Olen kirjoittanut itse näinkin: Vaikka kuvataiteilija tekisi mitä, hän maalaa aina omakuvaansa.

Äänestyksen tuloksen aikaan saksin Hesarista myös Simo Halisen 60-vuotishaastattelun. Ingressin mielipide on minulle ihmetyksen aihe. Jos käsikirjoittaja-kirjailija Halinen saisi valita, hän kirjoittasi vain kirjoja, mutta ei autofiktiota: ”Siinä on mielestäni jotain hirveän narsistista.” 

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija itse tai hänen kuvitteellinen hahmonsa esiintyy osana tapahtumia, jotka saattaisivat olla hänen omia kokemuksiaan. Italo Calvino tiivisti kysymyksen aikanaan näin: ”Kun totuus painetaan kansien väliin, siitä tulee valhetta. Ja toisin päin, valheet kansien välissä muuttuvat todeksi.” 

Ikiaikainen dilemma: Valitseeko kirjailija aiheen, vai aihe kirjailijan? Vastaus löytyy pulman välistä. Kirjailija joutuu aina ensin ratkaisemaan kysymyksen: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jo siinä on autofiktion siemen, jokainen on geeniensä ja kokemustensa summa. En usko, että kukaan kirjoittaa omaa emootiotaan vastaan. Edes tietokirjailija ei valitse itselleen epäkiinnostavaa aihetta.

Alice Munro sai Nobelin 2013. Hän julkaisi novellikokoelmansa Kallis elämä, vuonna 2012 ja päätti lopettaa kirjoittamisen. Yksi valittujen kokoelma on julkaistu Nobelin jälkeen. Munro päättää viimeisen kokoelmansa kolmeen novelliin otsikolla Finaali. ”Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.

Alice Munro, kuva HS toukokuu 2015 / MV photos

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa valittiin viime vuoden Finlandia-voittajaksi. Ote Aamulehden kritiikistä: ”Sirpa Kähkönen on kirjoittanut taitavasti rakennetun ja raastavan koskettavan äidin sielunmessun, jota ei pysty silmät kuivina lukemaan. 36 uurnaa on syvästi henkilökohtainen, mutta runsaista yksityiskohdistaan huolimatta romaani tavoittaa myös yleisen ja ylisukupolvisen.”

Kun Ulla-Lena Lundberg sanoo olevansa itse jokainen kirjansa henkilö, ymmärrän sen yleisesti tarkoittavan myös autofiktion ”vaikeita ja vastenmielisiä” henkilöitä, jotka toimivat vastapareina, projektioina ja peileinä itselle ja kokonaisuudelle. Tähän sopii lukusuositus: Jean Genet, Varkaan päiväkirja. Ekstralinkissä teoksesta enemmän.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo 

2. Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus

………………………………………………