Jotkut meistä ovat joulu-ihmisiä ja saattavat pitää muistakin pyhistä. Toiset arvostavat arkea. Kuulun jälkimmäisiin. Eikä sillä ole mitään tekemistä elämää isompien vakaumusten tai arvostusten kanssa.
Joillekin juhlan tuttu kulku tuo turvallisuuden tunnetta. Minulle ennustettava ja itseään toistava kaava aiheuttaa ahdistusta. Ei kiitos kuuselle, kaupoille, glögille, kinkulle, kalkkunalle, konvehdeille, kakuille, pukille ja tontuille. Porkkanalaatikko on hyvää, mutta sopii syötäväksi juhannuksena. Lahjat on lapsia varten, veisaan viis tuhannet kerrat kuulluista joululauluista.
Halusin tylsän joulun Tallinnassa ja sain mitä tilasin: roiman vesisateen ja myrskyn, suljetut taidemuseot, vanhan kaupungin joulutorin villatumppuineen, pahaa siideriä ja kohtuullista viiniä, ensimmäisen kerroksen hotellihuoneen, jonka ikkunasta näkyi kivimuuri. Kuudella kympillä sekin korjattiin ja näköala parani.
Pikk Jalgin kujan päässä, Aleksanteri Nevskin kappelissa syttyivät tuohukset. Käsittääkseni siellä voi katua syntejään ja pyrkiä tasapainoon yhtä hyvin kuin muissakin temppeleissä.
Pakolliset joululaulut soivat hotellin aamupalalla, sitä vastoin paprika-porkkana-sipulimössö oli hyvää. Jouluaaton illalliseksi löytyi tarjouslohta sitruunakastikkeessa – aivan ok. Täysimittainen uima-allas oli myös mieleeni.
Ja sitten jotain, mitä ei meiltä löydy, mutta Tallinnan Rimin kylmätiskistä kyllä. Paikallisella kielellä Silmud, englanniksi Lamprey, suomeksi Nahkiainen. Tiedättehän sen raadonsyöjäkalan – säilykkeenä etikkahyytelössä. Nam!
Tallinnan kokemukseni ulottuu syvälle neuvostovuosiin saakka. Silloin tuttavaperheelle kuskattiin tuliaisiksi vaatteita, Chifonetin siivousrättejä, pussikeittoja, pastaa ja ennen kaikkea kahvia. Perhe Hääl epäili, etteivät he koskaan pääsisi porukalla vastavierailulle Suomeen. Toisin kävi.
Joulureissulla piti toki käydä kirjakaupassa. Viru-kadun mainio myymälä on lopettanut. Ostoskeskuksen yläkerrasta löytyi sen sijaan jotain korvaavaa. Kirjoja voi istahtaa selaamaan rennosti. Ja kyllä, kuvan perällä on baari täysin anniskeluoikeuksin.
Edelliset kokemukset ja puheet antoivat pohjaa, kun kirjoitin runon kokoelmaani Satakieli! (2008). Näin lyhyessä ajassa ei meno ole muuttunut:
Jos nimistä voisi päätellä, länsisataman laivat haaveilevat
suurista seikkailuista: Amur, Arctica, South Star, My Dream.
Elämä on ohutta todellisuutta, vanha nainen painaa kätensä
ikkunalasin huuruun ja pyyhkäisee näkyviin
kämmenenleveyden Tallinnan rantaa.
Entisinä aikoina epäiltiin kaikkien olevan syyllisiä johonkin,
kertoo Virve H. Ei puhelimeen nimellä vastattu – sanottiin vain ”Da”.
”Ja minä ostin Suomeen palatessa kukkia itselleni”, vastaa mies.
Ikään kuin ystävät olisivat ne antaneet,
perhetutut eivät ole salakuljettajia. Heidän laukuistaan ei löydy
jumalatonta elämää, ikoneja – tsaarin pöytähopeista puhumattakaan.
Nyt kaupunki kasvaa teräksen ja lasin panssaria,
kaduilla jälkeesi sylkäistään, mutta eri syystä kuin ennen.
Rahamiehen maine on karissut, täällä rokataan ja räpätään
itsekunnioituksen biittejä: kuka sinä olet?
stydi stara vai presidentti? Pikku juttu. Kaikkihan siihen pystyvät.
Parempaankin.