Jumalten puuhia ja tavisten touhuja

Kirjailijaliiton kämpän parvekkeelta siintää liki kolmeensataan metriin kohoava Lycabettos. Tai nykykreikaksi Likavittós. Ja uskokaa tai älkää, ikiaikoja sitten Athene-jumalattaren piti auttaa rakasta kaupunkiaan, kun Akropoliille rakennettiin linnoitusta. Niinpä hän järjesti itse kivien kuljetuksen Pentelikon-vuorelta Akropoliille.

Mutta eräänä päivänä hän kuuli järkyttävän uutisen: kaksi Ateenan kuninkaan tytärtä oli joutunut riivatuksi, menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Jumalatar järkyttyi, ja vuorenlohkare, jota hän oli kantamassa, putosi keskelle kaupunkia.

Lycabettoksen huipulla on Agios Georgioksen kappeli. Joka reissulla on kiivettävä vuorelle, sieltä näkee kaupungin paremmin kuin mistään muualta. Kappelissa on syytä sytyttää tuohukset, joiden liekit viestivät hyvää energiaa lähimmäisille.

Vuoren rinteet ovat vehreää puistoa, ylempänä kasvaa sen seitsemän sortin kaktuksia, joiden lomista vaimo kärkkyy aina näkyisikö kilpikonnia. Nähty on. Takaisin tullessa katselen kämppiä, joiden neliöt ovat Ateenan hintavimpia. En ole koskaan kaivannut mitään luksusta tai ”suureellista”, sellaisen toivossa en täytä edes lottokuponkeja. Mutta kun nigerialaiskirjeessä luvatut miljoonat saapuvat tililleni, harkitsen vakavasti kuvan kattohuoneiston – yläparvekkeineen – hankkimista.

Rentooooo joulua ystävä hyvä! (Itse en ole ”jouluihminen”, arki on parasta.)

Suosittelen ekstralinkin avaamista. Siellä mennään ihan arjen tasolla.

……………………………..

Ekstralinkki

Liki kymmen vuoden takaisesta jutusta selviää mitä Ateena todella on.

”Lähemmäs elämää”

……………………………..

Perse penkkiin Ateenassa

Päivitysväli pääsi venähtämään. Viikko sitten saavuttiin Ateenaan ja aloitusduunit täällä ovat ottaneet oman aikansa. Viivytään täällä jouluun saakka. Kirjoittajan duuneja ja elämän ihmettelyä.

Suomi-instituutilla on vierastalo Ateenassa: Koroneos, osoitteessa Ioannou Soutsuo 25. Kirjailijaliitolla on kuusikerroksisen talon yhdessä huoneistossa residenssi. Hakemukseen pistetään perustelut ja työsuunnitelma. Tämä on kuudes kerta Ateenassa, viides residenssissä.

Aamupäivät kirjoitan, iltapäivällä tehdään lenkki. Illalla saatan kerrata kirjoittamaani ja saada aikaiseksi vielä muutaman rivin. Ei ole itsestään selvää, että tekstiä syntyy, mutta täällä työ on aina sujunut hyvin. Se ei tietty muuta sitä, että olen monesti sanonut olevani ”Euroopan hitain” kirjoittaja. Se pitää korvata ”perse penkkiin” -menetelmällä. Inspiksen odottelu ei auta. Kirjat kirjoitetaan kirjoittamalla.

Kirjoittaminen on itseään ruokkiva tila, jossa aihe, muoto ja perusidea alkaa kehiä materiaalia ympärilleen. Sitä sitten sopii pyöritellä päässään vaikka yöllä herätessä ja unta odotellessa.

Olen tämän jo monesti maininnut: tammi-helmikuun vaihteessa ilmestyy 320-sivuinen romaanini Yllämme kaartuva taivas. (linkki) Sen synnytys kesti kymmenen vuotta. Tosin ehdin siinä välissä julkaista kolme romaania ja runokokoelman. Seitsemän vuoden aikana tein muistiinpanoja ja tankkasin lähdekirjallisuutta, faktaa ja fiktiota. Varsinainen kirjoitustyö editointeineen vei kolme vuotta.

On selvää, etten heti perään ryhdy vastaavaan urakkaan, vaikka sellaisen aihe jo mielessä kytee. Sanassa ”välityö” on ikävä kaiku. Ratkaisu on genren vaihto, jos näitä lokeroida pitää. Ja voinhan sen sanoakin: koetan viimeistellä täällä ”lastenkirjan”. Määritelmänä se on kovin kapoinen, mutta olen innostunut ideasta ja kirjoittamisen kulmasta, jota en tähän hätään muista aiemmin käytetyn.

Tänään sataa ja paistaa ja sataa ja paistaa. Joulukuusikauppiaat ovat tutuissa asemissaan Aleksandrasin varrella. Metrolla mennään hyvin harvoin, bussia ei käytetä vaan kävellään. Se on osa koko keikan ideaa. Kun kulkee Exarhian ”anarkistisen” graffiteilla ryyditetyn kaupunginosan halki Syntagman keskusaukiolle, ehtii alle tunnissa. Sen kyljestä löytyy Monastiraki ja Plakan ravintola- ja markkinakorttelit.

”Pakolliset” nähtävyydet on aikanaan kierretty, mutta aina löytyy jotain uutta. Numismaattinen museo sattui olemaan suljettu, ehkä yritetään sinne uudelleen. Syystä jos toisesta ja kolmannesta, entisessä elämässä – vuosia ja vuosia sitten tuli matkusteltua enemmän. Kun oli fillaroitu Pekingissä Taivaallisen rauhan aukiolla, seuraavaksi piti päästä pallon toiselle puolen Key Westiin, sitten Jäämerelle ja Saharaan, Lontooseen ja Klaipedaan… Mutta yksi on aina ja eniten viehättänyt: seurata ihan outsiderina ihmisten puuhia – katsella miten elämä virtaa ohitse.

……………………………..

Ekstralinkki

Hakusanalla Ateena löytyy juttuja vuosien varrelta. Tässä yksi: ”Susiturkki ja alaston nainen”

……………………………..

Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

Piti kirjoittamani blogiin tänään Krista Launosen moniulotteisesta kirjasta Ofelian suru. ( Avain 2018) Se on luettuna, mutta kiteyttävään analyysiin ei ole nyt aikaa. Jo maanantaina olen kirjaililijaliiton residenssissä Ateenassa. Aamupäivät kuluvat kirjoittaessa, iltapäivisin on aika lähteä liikkeelle. Työpöydän taakse Pyynikinharjun kupeeseen palaan joulun jälkeen. Päivityksen kuvat ovat edellisiltä matkoilta.

En tähän hätään muista monesko kerta tämä on Ateenassa, viides – tai kuudes. Kirjoittamisenkin kannalta residenssireissut ovat sujuneet hyvin. Nyt lähtee mukaan kaksi käsistä, mutta vain toiseen on tarkoitus keskittyä. Toinen saattaa vaatia vain muistiinpanojen kirjaamista.

Blogi päivittää siis lyhyesti Perjantairunolla. Ja tämmöisenkin huomasin: esikoisteokseni julkaisusta on kaksikymmentä vuotta. Jos mainostaisin, voisin toki muistuttaa romaanistani Yllämme kaartuva taivas, joka julkaistaan tammi-helmikuussa. (linkki) Ei kliseitä tähän ajan nopeasta kulumisesta, mutta runo kokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Vauhti tekee ilmasta niin vahvaa,

että sata tonnia rautaa ja ihmisen lihaa pysyy

pilvien päällä.

Leonardo ajatteli siipien liikkeitä,

mietti miten olla ilmaa kevyempi ja vettä raskaampi.

Linnuilla on ontot luut, minulla 

metallisiivet, mieleen valahtanut sulaa lyijyä.

Alla tuhat järveä jäätymässä, aurinkoon yön matka.

Olen varannut viereeni tyhjän tuolin kuolleille,

heillä on aikaa puhua kanssani.

Monitori näyttää miten kaikki jää taakse

kahdeksansadan kilometrin tuntivauhtia.

Käymälän automaatti imaisee virtsan

ja jokaisen tipan käsienpesuvettä.

Aineen ja ajatusten häviämättömyyden laki täyttyy:

yhdestäkään pisarasta on mahdoton

päästä lopullisesti eroon.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Leonardo – ja sivun novellini Finnairin Blue Wingsissä

2. Kreikan kriisit ja kalakauppias Vasilis

………………………………….

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Olkaa hyvä, tässä postaus, jonka tekstin olen julkaissut ennekin. Ehkä tästä tulee perinne, samoin kuin jouluaaton piirretystä, jossa Lumiukko lentää punatukkaisen pojan kanssa ympäri maailmaa.

Lehtikuva: Martti Kainulainen.
Lehtikuva: Martti Kainulainen.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Mark Copier, The Grand Rapids Press
Mark Copier, The Grand Rapids Press

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: Haddon Sundblom
Kuva: Haddon Sundblom

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

…………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Joulu onkin Saturnalia-juhla 

2. Ihmeellistä joulua

3. Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

…………………………………………….

Viisaat aavistavan sen mikä tekee tuloaan

Kuume ja kurkkukipu iski yllättäen, hikee pukkaa ja  palelee pitkin yötä. Ei vähäisintäkään valitusta, mutta reissussa rajoitukset tuntuvat kurjemmilta. Käsikseen ei jaksa keskittyä, ulos ei tokene. Lämpötila tipahti Ateenassa nopeasti yhdeksästätoista viiteen asteeseen. Parvekkeelta voi kurkata, kun ihmiset kantavat kulman leipomosta aatto-illan kakkuja.

Mutta tärkein heti alkuun: ystävät hyvät, iloo eloon ja toteutuvia toiveita tulevalle vuodelle!

Blogi päivittää lyhyesti, vaan ei kevyesti. Kämpän kirjahyllystä löytyy Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) Barbaarit tulevat tänään. Suomennos Tuomas Anhavan.

Olen nostanut Kavafisin säkeitä tänne aiemminkin. Runoilija viihtyi syrjässä, häntä julkaistiin satunnaisesti lehdissä, hän painatti runojaan yksin kappalein ja jakoi ystävilleen. Ehkä asenteessa on jotain niille, jotka ovat huolissaan vähälevikkisestä kirjallisuudesta. Kuolemattomuuteen tarvitaan laatua, ei määrää. Toisin sanoen: saadaksesi jotain enemmän, sinun täytyy ensin itse olla enemmän.

Valitsin tekstin, jonka lopullinen versio julkaistiin 1915. Satavuotiaan tekstin ydin toimii kuin se olisi tähän päivään tehty. Eikä siinä kaikki. Idean säkeisiinsä Kavafis löysi Ateenassa 200-luvulla jaa, opettaneelta sofistilta Flavius Philostratukselta: ”Jumalat havaitsevat tulevaisuuden tapahtumat, ihmiset sen mitä paraikaa tapahtuu, mutta viisaat sen mikä tekee tuloaan.”

Viisaat aavistavan sen mikä tekee tuloaan

Ihmiset tietävät mitä paraikaa tapahtuu.

Tulevaisuuden tuntevat jumalat, yksin

heillä on hallussaan täydellinen tietämys.

Viisaat aavistavat sen

mikä tekee tuloaan. Toisinaan,

sisentyneen mietiskelyn hetkinä, valpastuu

heidän kuulonsa. Se on tavoittanut

lähestyvien tapahtumien salaperäisen kumun.

He tarkkaavat sitä vakavina. Ja kadulla

ulkona ihmiset eivät kuule mitään.

……………………………….

Ekstralinkki. Vähältä piti, etten kadottanut Kavafisin opetusta kuuden vuoden takaa. Otan sen itse takaisin aktiivikäyttöön: ”Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa”

……………………………….

Nyt ouzoo ja valkkaria

Blogi päivittää Ateenan illasta vain muutamalla kuvalla. Kirjoitushommat siirrettiin sunnuntaina sivuun (vaimon vaatimuksesta) ja valittiin pitkän lenkkin päivä.

Aamupalan jälkeen pitkin Zoodohou Pigisiä, kohti Akademiasta, Syntagmaa ja kansallispuistoa, jossa riittää kierrettävää. Vastakohtien kaupungissa mennään realismista riemuun, ainakin tänään: tätä kirjoittaessani telkka näyttää keskustasta illan juhlatunnelmia, joita olin hetki sitten kuvannut.

5

Kahdeksan tuntia kaduilla, nyt vähän ouzoo ja valkkaria. Yöpöydällä odottaa Alex Kershawin Dachaun vapauttaja ja Juha Itkosen Seitsemäntoista. Aikanaan, ties koska, palaan blogissa kumpaankin kirjaan. Itkonen on ujuttanut kirjaansa pitkät pohdinnat kirjailijan työstä ja kirjallisuuskritiikistä. Mielenkiintoista, mutta ei ehkä romaanin kannalta relevanttia. Näitä voisi pohtia erillisinä asioina, sulatellaan ja katsotaan.

Lisäsin tähän pari riviä maanantai-aamuna. Vaimo juoksi leipä- ja pullapuotiin. Aamukahvit juodaan vasta kello yksitoista. Silloin aurinko siirtyy vastapäisen talon takaa paistamaan pervekkeelle. Loppuviikoksi onkin sitten luvassa sateista ja kunnolla kylmenevää.

………………………….

Ekstralinkissä Ateenaa viiden vuoden takaa: ”Kaksi naista kappelissa”

………………………….

Ateenan joulu: kaikkien juhlien summa

Kaikki eivät pyhistä perusta. Kuulun niihin, joita joulu ja muut juhlat stressaavat. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa.

Vietän joulun ja uuden vuoden mielelläni Ateenassa. Ei joulukrääsä täällä vähäisempää ole, päinvastoin. Näyttää siltä, että joulu on vuoden kaikkien juhlien summa. Joulupukit, Mikki Hiiret ja vappupallot samassa sotkussa.

Väliaikaisessa ympäristössä voi ottaa etäisyyttä ja seurata kaikkea tyynesti sivullisen asenteella. Kiire ei ole minnekään. ”Pakolliset” nähtävyydet on tullut kierrettyä aikanaan, tämä taitaa olla kaikkiaan kuudes kerta Ateenassa.

Aamupäivät on varattu kirjoittamiselle, iltapäivällä voi jalkautua kaupungin kaduille ja kujille. On hyvä kävellä, metroon loikataan vain poikkeustilanteessa. Tänään plus kuusitoista astetta, varjossa viileää. Aatoksi on luvattu liki kaksikymmentä. Huomisaamuna torille joulukalan hankintaan.

Hyvää joulua ystävät!

………………………………..

Ekstralinkissä Ateena kuusi vuotta sitten: ”Lähemmäs elämää”

……………………………….

Terveiset täältä Ateenasta

Näyttää olevan neljäs kerta, kun vierailemme kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Koska ”miesmuisti” on lyhyt, tarkistin asian vieraskirjasta. Sitten ensimmäisen kerran, vuoden 2009 jälkeen moni asia on muuttunut.

Suomen Ateena-instituutin Koroneos-talon toimistonhoitajan mukaan täällä ”Kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.” Mitä se merkitsee? Ehkä sitä, että itsekin kokemieni, aiempien vuosien mielenosoitusten aggressiivisuus on kuulemma vähentynyt. Tai sitä, että ihmiset ovat ystävällisiä ja jaksavat yhä välittää toisistaan.

Kreikan saarille rantautuu päivittäin useita tuhansia pakolaisia. Aivan alkuun he olivat paikallisten avun varassa, nyt toiminta on järjestelmällisempää ja telttamajoituksista siirrytään heille rakennettuihin halleihin. Suomen ”pakolaisongelma” näyttäytyy täältä käsin aivan eri mittakaavassa.

Ja vielä: taloudellinen ahdinko on kadottanut Kreikan keskiluokan. Kun asiakaskato kuristaa vielä yrittäjistä vähäisimmät, tilanne on huono… kun paikalliset mikroyrittäjät ja kiinalaiset kauppiaat missä päin maailmaa tahansa pistävät vaate- ja rihkamapuotinsa kiinni, on odotettavissa ylipääsemättömiä vaikeuksia. Talouden mittari käy aina toteen kaikkein pienimmissä yksiköissä.

Edellä esitetystä huolimatta – ja juuri sen vuoksi pistän myös päivän ”negatiiviset” kuvat tähän, jotta päästään tulevissa päivityksissä toiveikkaampiin tunnelmiin. Kliseisesti ilmaistuna… se on meistä kaikista kiinni.

Marketissa kauppa käy ja kassalla jonotetaan yhä. ”Kotikadullamme” vanhukset myyvät perheen viimeisiä joulukoristeita. Kun vaimoni ojentaa viisikymmentä senttiä maksuksi punaisesta ja kuluneesta joulupallosta, mies ei voi hyväksyä niin suurta summaa. Hän haluaa välttämättä antaa vielä toisen pallon.

……………………………..

Ekstralinkki Ateenasta 2010: ”Kun räjähtää, suojaudumme kioskin kulmaan”

………………………..

Pikapäivitys

Blogin pikapäivitys tulee Gran Canarialta. Saari on kierretty, nyt taas päivä paistaa Las Palmasissa. Jutun anti jää muutaman kuvan varaan, mutta tänään sopii tuikata loppuun linkki, jossa ennustelin muutama kuukausi sitten varmaa Finlandia-ehdokasta.

Tulolennolla luin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä Haruki Murakamin pokkaria Norwegian Wood. (suom. Aleksi Milonoff) En ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Mietin kuitenkin, ettei Nobel-veikkausten kestosuosikkia saata sivuuttaa. Nyt tuntuu, että Murakamin romaani on ”huonointa”, mitä pitkään aikaan olen lukenut. Palaan asiaan perusteellisesti myöhemmin.

Kirjailijan fiktio ei ole yhtä hänen mielipiteidensä kanssa. Tai aivan päinvastoin – hän voi luoda henkilön vastavoimaksi ajatuksilleen. Vai miten on? Joskus saattaa tulla tunne, että tekijä tarvitsee henkisiä kainalokeppejä, tekstin tukea mielipiteilleen. Loppuun lainaus Norwegian Woodista.

”Kyse ei ole siitä, etten uskoisi nykykirjallisuuteen”, hän lisäsi. ”En vain halua haaskata aikaa tekstiin, jolla ei ole taattua ikuisuusarvoa. Elämä on liian lyhyt.”

”Mistä kirjallisuudesta sinä sitten pidät?” kysyin kunnioittavaan sävyyn, koska hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. ”Balzacista, Dantesta, Joseph Conradista, Dickensistä”, hän vastasi epäröimättä.

”He eivät ole kovin muodikkaita kirjailijoita.”

”Siksi minä luenkin heidän teoksiaan. Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset. Kunnon ihmisiä sellainen vain hävettää.”

…………………………………………….

Ennakko-odotukset kaventavat ajattelua. Sama selviää alkuun mainitsemastani LINKISTÄ.

…………………………………………….

Onko apinan tilanne todellisempi kuin minun?

Apina istuu Fuengirolan Bioparkin kuolleen puun oksanhaarukassa ja ratkoo kiperää kysymystä. Ei ilmeestä ilo paista. Minä mietin kotiinpaluuta kuukauden reissun jälkeen. Onko remontti valmis, solahtaako vesi viemäriputkeen vaaratta?

En ole pystynyt ratkaisemaan onko apinan tilanne todellisempi kuin minun. Tai toisin päin. Elämme kummatkin maailmassa, joka ei ole hitustakaan suurempi kuin oma mielikuvituksemme antaa myöten.

Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014
Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014

Ennen tätä pallohöpinää maa oli litteä levy, jonka reunalta tipahti tyhjyyteen. Sittemmin maailmankaikkeutemme keskusta kiersivät aurinko ja muut taivaankappaleet. Epäilijöille kasattiin oma kokko, ja he haihtuivat savuna ilmaan. Aineen häviämättömyyden laki jätti jäljelle vain pari kourallista tuhkaa.

Vankeudessa varttunut apina ei osaa uneksia viidakosta. Minäkään en omia kuvitelmiani paremmasta tiedä. Turvaan kuolleeseen tietoon, en tulevaan. Aurinkoon ja lämpöön ehdittyäni mietin työhuoneeni rauhaa, sinne palattuani kaipaan kohta jonnekin muualle.

Koetin kirjoittaa täällä – vaihtelevalla menestyksellä. Mutta miksi pyrkiä elämän selkeyteen? Kiitollisuuden voisi muistaa joka aamu. Ja toiveen siitä, että oikeus ja kohtuus osattaisiin palollamme jakaa tasaisemmin.

Virginia Woolf on kiteyttänyt kirjoittamisen epävarmuudesta muutaman rivin. Olen ne joskus lukenut, mutta törmättyäni niihin ”naamakirjassa”, nappasin ne myös tähän. En halua korostaa kirjoitustyötä, teksti pätee elämään yleisemmin. Ehkä myös apinan todellisuuteen, jossa kieli vastaa tunteiden abstraktioita.

”Kenellekään, joka kohtuullisessa määrin tuntee kirjoitustyön vaatimukset, ei tarvitse kertoa tätä tarinaa yksityiskohdittain; kuinka hän kirjoitti ja tulos näytti hyvältä; luki sen ja se näytti kauhealta; korjasi ja repi; leikkasi; siirsi väliin; oli hurmostilassa; oli epätoivoinen eli hyvät yönsä ja huonot aamunsa; tarttui ideoihin ja kadotti ne; näki kirjansa selkeästi edessään ja se hävisi; näytteli henkilöittensä osia syödessään; laususkeli niitä kävellessään; toisinaan itki; toisinaan nauroi; horjui milloin tämän, milloin tuon tyylin välissä; yhdessä hetkessä suosi eeppistä ja juhlavaa tyyliä, seuraavassa eleetöntä ja yksinkertaista… eikä hän pystynyt päättämään, oliko hän maailman jumalaisin nero vai maailman suurin tyhmyri.”

VIRGINIA WOOLF

………………………………………..