Pari päivää sitten kollega kertoi facebookissa iloon havahtumisen hetkestä ja kyseli muidenkin onnen aiheita. Itsestäni tuntuu ihmeelliseltä olla elossa. Neljätoista vuotta sitten sairaalan teholla ajatus elämän jatkumisesta vietiin muutamassa sekunnissa. Siihen ei tarvittu rajua dramatiikkaa eikä lääkäreiden sankarillisia suorituksia. Vain sydänkohtaus.
Moni nuorempi on joutunut lähtemään, oma sisarenikin. Ympärillä usea ihminen sairastaa syöpää. Silti unohdan aina välillä aamun ensimmäisen ilonaiheen: on ihmeellistä olla elossa ja nousta sängystä omin jaloin. Eilen tuli lunta, joten vaihdoin aamulla fillarin etupyörään nastarenkaan.
Kirjoitin Perjantairunon muutama kuukausi sitten uutta kokoelmaa varten. Ehkä kysymys on siitä, että elämä virtaa minusta huolimatta, suuri ja pieni on yhtä merkityksellistä. Omasta asenteestani on kiinni mitä pystyn kaikesta poimimaan. Pateettista… kyllä. Mutta runo keventää. Ja vaikka runo olisi raskaskin, aina se keventää.
On luotettava alkuräjähdykseen ja alkemiaan
mandariiniin ja maailmankaikkeuteen
pienoisrautatiehen ja possujunaan
pomppulinnaan ja palatsiin
Atlanttiin ja uima-altaaseen
laulujuhliin ja lakitekstiin
leijonakuninkaaseen ja lepakkomieheen
Saharaan ja sademetsiin
sirkukseen ja saattohoitoon
teddykarhuun ja tiikeriin
tähdenlentoon ja takaiskuihin
Hiroshimaan ja hirvivaaraan
Mikki Hiireen ja Matteuspassioon
karnevaaliin ja karkkipäivään
komediaan ja kauhuleffaan
biennaaliin ja banaaliin
banaaniin ja barokkiin
paholaiseen ja pikku kakkoseen
pandemiaan ja pandaan
uhkapeliin ja ulkoavaruuteen
uutisiin ja uuniloheen
ydinfysiikkaan ja yllätykseen – ihmeeseen
joka antaa elämälle vahvistusta
…………………………………………………………………………..
Tiukemmin saduista ja sankareista viime elokuisessa Perjantairunossa: http://juhasiro.fi/blogi/?p=2303