Rooman kaupunkivaltio alkoi itää jo pronssikaudella, yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vuosisatojen kuluessa siitä kasvoi Välimerta ympäröivä maailmanvalta, joka jakautui kahtia vuonna 395. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476, mutta Itä-Rooma, eli Bysantti pistettiin lopullisesti polvilleen vasta 1453. Silloin turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin ja Hagia Sofian kirkosta tehtiin moskeija.
Millä roomalaiset rakensivat maailmanvaltansa ja Pax Romanan, ennätyksellisen pitkän rauhan ajan. Sodalla ja sipulilla tietenkin. Kun armeija marssi ja taisteli, millä rivilegioonalainen pysyi hengissä? Eväslaukusta (tai punotusta korista) löytyi aina leipää, juustoa ja sipulia.
Sipulin sukuun kuuluu toistatuhatta lajiketta. Keltasipulia viljeltiin Aasiassa jo kuusituhatta vuotta sitten. Myös Egyptin pyramidien rakentajat saivat voimansa sipulista. Raskas työ, rankat eväät. On löydetty dokumentteja, joissa faaraot valittelevat kovia kustannuksia. Rakennustyövoima söi niin paljon sipulia, että ”konkurssi” uhkasi.
Kun Pablo Neruda julkaisi runokokoelmansa Odas elementales vuonna 1954, siitä löytyi Oodi tavalliselle ihmiselle. Sekä Oodi sipulille, kuinkas muuten. Neruda kuittasi sittemmin Nobelinsa vuonna 1971.
Muistin sipulin ylistyksen ja selailin pyhinä Nerudan valittuja runoja sekalaisin miettein. Nuoruuden rakkaudet saattavat varttuneemmalla iällä vaikuttaa ”melodramaattisilta”. Sitten luin kirjan alusta Nerudan ”esseen” Epäpuhtaasta runoudesta. Lainaan tähän viimeiset rivit:
”Ja älkäämme koskaan unohtako, melankoliaa, kulunutta tunteellisuutta, unohdetun, ihmeellisen arvon suurenmoisia epäpuhtaita hedelmiä, jotka kirjallinen fanaatikko heittää tienpuoleen: kuutamo, joutsen illan hämyssä, ’minun sydämeni’, ovat epäilemättä alkuperäisintä ja välttämättömintä runoutta. Joka pakenee huonoa makua lipeää liukkaalla jäällä.”
Ehkä tarkoitukseni on tällä vain sanoa ettei ihminen ei koostu – mahdollisesta ”fanatismistaan” huolimatta – sanasta Tänään, vaan kaikista eletyistä päivistä. Lopuksi se runoilijan sipuli. Oodi on melkoisen pitkä, joten tähän riittäköön jälkimmäinen puolikas. (suom. Pentti Saaritsa)
”Mutta kansan käsien ulottuvilla / öljyllä kasteltuna, / suolalla / kevyesti pölytettynä / sinä nujerrat nälän / kivisen tien päiväläiseltä. Köyhien tähti, kummihaltija, / hienonhienoon paperiin käärittynä / sinä ilmaannut maasta, / ikuisena, koskemattomana, puhtaana, / kuin planeetan siemen, / ja kun veitsi keittiössä leikkaa sinut / vuotaa maailman ainoa / tuskaton kyynel. / Sinä itketit meitä surua tuottamatta. / Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli, / koska minulle olet kauniimpi kuin yksikään / häikäiseväsiipinen lintu, / minun silmilleni olet / taivaspallo, platinamalja, / lumesta tehdyn vuokon liikkumaton tanssi // ja sinun kristalliolemuksessasi / elää maan kaikki tuoksu.”
