Keskiviikkona 13.1. Hesarin kulttuurisivulla valaistaan Leif Jakobssonin persoonaa otsikolla ”Kahden valtikan taidekiho”. Ingressi kertoo miten Ruotsin television ex-pomo on noussut vaivihkaa Suomen taiteen superpäättäjäksi. Hänen olisi luotava raamit meidän tulevalle kulttuuripolitiikallemme ja ”uusittava maan keskeisin taiteen rahanjakokone”.
”Rahanjakokone” on toimittajan raflaava sanavalinta. Itse juttu on asiallinen ja antaa Jakobssonista erittäin myönteisen kuvan. Suomenruotsalaiselta ”mediabossilta” ja mm. Pro Artibus -säätiön toiminnanjohtajalta olisin saattanut odottaa enemmän elitismiltä maistuvia mielipiteitä ja toimintamalleja. Törmäsin siis omiin ennakkoluuloihini.
Jakobsson toimi viime vuonna hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan 30-henkisen toimikunnan puheenjohtajana. Selonteossa pohdittiin mm. kulttuurivientiä, taiteen itseisarvoja, taideaineiden määrää ja taideinstituutioiden roolia terveydenhuollossa. Tammikuun alussa kulttuuriministeri Stefan Wallin sitten tarjosi Jakobssonille koko vetovastuuta ja Taiteen keskustoimikunnan puhenjohtajuutta.
”En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota”, Jakobsson sanoo. ”Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön.” Mies myös lopettaisi uusien kulttuuripalatsien rakentamisen, sillä seiniin laitetut rahat ovat pois sisällöstä. ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.” Haastattelussa Jakobsson puhuu myös taiteentekijöiden verkostoitumisen puolesta, rajojen rikkomisen tärkeydestä, avoimuuden lisäämisestä ja monikulttuurisuudesta.
Taidepolitiikasta päästäänkin sitten varsinaiseen pointtiini. KUVITELKAA kulttuurin kiteytymä, joka on käyttäjilleen ilmainen ja siten kaikille tasa-arvoinen. Avoinna maanantaista lauantaihin ja vapaa käydä ja kulkea silloin kuin itselle sopii. Nämä paikat ovat useimmiten monikulttuurisia ja myös lapset huomioonottavia: kirjoja, lehtiä, musiikkia, vaihtuvia näyttelyitä, nettiyhteyksiä… Aivan oikein, suomalaisen yhteiskunnan tärkein ”kulttuuri-instituutio” on kirjastolaitos.
Tein pikatutkimuksen sähköpostitse. Esimerkkinä kotikaupunkini pääkirjasto Metso, jossa kulkee arkipäivisin 3500 – 4500 kävijää, lauantaisin yli 2000. Tampereella on reilut 211.000 asukasta. Teoreettisesti arkipäivän keskiarvolla laskettuna koko kaupungin asukasmäärä olisi virrannut YHDEN kirjaston kautta parin kuukauden kuluessa. Jutun viesti päättäjille kuuluu yksinkertaistettuna: pitäkää hyvää huolta kirjastoista ja niiden sisällöistä.
Kirjailija Kreeta Onkeli kirjoittaa Hesarin tämänpäiväisessä kolumnissaan: ”Jokaiselle Suomessa syntyvälle ja tänne muuttavalle on jaettavat selviytymispakkaus. Se sisältää hyvät jalkineet, ulkoiluasun ja kirjastokortin. Selviytymispakkaus ennaltaehkäisee ja parantaa. Se on arkinen ja halpa.”
Postauksien aiheita blogiin on jonoksi asti. Lupasin jutun Mirkka Rekolasta jo kauan sitten. Lienee aika kaivaa se pinon päällimmäiseksi.
