Poistuin työpöydän takaa viikoksi ja kalastelin Granvikin vesillä. Perhettä oli mukana, mutta merellä vain mies, soutuvene ja virveli. Vieheinä ahvenkuvioinen Krokodil, vihreä/kulta Inkoon lusikka ja Abu Reflex Spinnaren lippa. Saalis surkea. Kuusi kalaa: kolme haukea, loput ahvenia. Silloin, kun tuuli yltyi yli 20 metriin sekunissa oli paras pysyä mökissä. Sitten tärkeämpiin asioihin.
Sain kommentteja aiemman postauksen dekkariallergiaani. Suurin osa tuli suoraan sähköpostiini, joten muutama kommentti tähän muillekin. Tunnustettava on, että James Ellroyn Musta Dahlia on lukematta. Korjaan puutteen heti, kun näyttelijätär Elizabeth Shortin selvittämättömästä murhasta kertova kulttikirja kävelee vastaan. Hyvien kirjojen kohdalla niin käy. Tilaisuus pitää vain osata tunnistaa. Divarissa tai Kirjatorilla. Luvun jälkeen osa saa lähteä jatkamaan matkaa, joku pesiytyy kotihyllyyn pysyvämmin.
Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä sai parikin suositusta. Olen lukenut, mutta muistijälki ei ole kummoinen. Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sen sijaan on hieno romaani. Tässä kirjassa Nesser on ollut erityisen ovela. Kirjaa alkaa epäillä ”dekkariksi” vasta lopun lähestyessä. Paul Austerin New York trilogiasta olen tutustunut vain Lasikaupunkiin. Mieluisampaa luettavaa oli viime vuonna julkaistu Sattumuksia Brooklynissä, vaikka sekään ei yltänyt edellisen postaukseni kymppiin.
Aloitin muinoin Michael Dibdinin Kuollutta laguunia. Kesken jäi. Se estää tarttumasta miehen muihin kirjoihin. Suositusten kiinnostaviksi nimiksi nousivat Karin Fossum, Ingrin Frimansson, John le Carre ja esikoisteoksestaan Hiljainen kylä palkittu Andrea Maria Schenkel. Noin aluksi. Lukuaika kaventuu kohta, sillä taistelen joka päivä oman käsikirjoituksen aloittamista vastaan. Ehkä teksti käynnistyy vasta uuden kirjan ilmestymisen jälkeen. Marilynin hiuspinni julkaistaan Tampeeen Akateemisen kirjakaupan haastattelutilaisuudessa tapahtumien yönä 6.8. klo 22.00. Tekstinäytteeseen voit tutustua kotisivuillani. Aiheesta myöhemmin lisää.
Lopuksi merkittävä uutinen. Suosittelin aiemmin kraanavettä pullotetun veden sijaan. Ja näin kävi: ”Australialainen Bundanoon pikkukaupunki näyttää maailmalle esimerkkiä, miten juomalla kraanavettä voi säästää sekä lompakkoaan että ympäristöä. Bundanoo on kieltänyt tiettävästi ensimmäisenä kaupunkina maailmassa pulloveden myynnin.”
Sitten joskus, kun taas mietit dekkareita, niin muista toki pari vanhaa klassikkoherraa, eli Raymond Chandler ja Cornell Woolrich. Aika ohittamattomia.
Työhuonenaapurinani on Iso-Lähteenmäen Sauli, graafikko ja kuvataiteilija. Hän ihmetteli eilen, etten ollut lukenut Chandleria. Sitten ihmettelin sitä itsekin. Mutta niin se vaan käy, että että kirjallisuuden meri on pohjattoman syvä… ja se on hyvä. Seuraavalla divarikäynnillä täytyy tarttua Chandleriin. Ehkä auttaa, että tuotantoa on jo hyllyssä odottamassa.
Nyt juuri on kesken Saramagon Kertomus näkevistä. Pidin Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja Toisesta minästä. Mutta nyt Saramago on uponnut niin syvälle aiheeseensa, että tarina on aivan koomassa. Viimeiset 50 sivua täytynee mennä silmäillen. Ja silti… on pakko sanoa, että mies on nobelinsa ansainnut. Toinen raskaslukuinen nobelistinero on J.M. Coetzee.
Mulla on Joycen Odysseus kesken, räpistelen ristiriitaisissa fiiliksissä koko opuksen kanssa. Välillä olen innoissani kuin mikä ja välillä nukahdan päiväuniin sen viereen.
Saramagoa ja Coetzeera en ole lukenut, vaikka kehuja olen kuullut. Olen varmaan liian keskittynyt kotimaiseen kirjallisuuteen 🙂
Chandler on dekkarisuosikkejani, kirjoittaa paikoitellen tosi kauniisti. Woolrichista olen pitänyt myös – Hitchcockin Takaikkuna muuten perustuu Woolrichin novelliin ja Jeanne Moreaun tähdittämä Truffaut’n Morsian pukeutuu mustaan yhteen romaaniin.
Ai niin, kiva että olet pitänyt Nesserin Kim Novakista. Nuoruuden kesän kuvaukseen Nesser tavoitti käsinkosketeltavaa tunnelmaa, joka muuten onnistuneesti kääntyi elokuvaksikin, vaikka teoksen kehyskertomusta, tai miksi sitä tässä kirjassa nyt kutsuisikaan, onkin kavennettu.
Jos kukaan ei vielä suositellut, Stieg Larssonin dekkarit ovat aikas hyviä (esim. Miehet jotka vihaavat naisia). Monet ovat kuulemma jääneet koukkuun.
Joo, tämmöinen surunsekainen ilohan maailmassa on, että ei ehdi lukea niin paljon kuin haluaisi. Mulle on käynyt niin, että olen varmaan liian keskittynyt käännöskirjallisuuteen. Välillä yritän pientä korjausliikettä. Tuohon Larssoniinkin pitäisi tutustua, mutta monesti käy niin, että jokin kirja kaivertaa mielen pohjalla vuosikausia, ennen kuin se tulee luettua. Juuri sellainen oli kymppilistalleni noussut Teurastamo 5.
SITTEN HASSU JUTTU:
Kerroin edellisessä kommentissani silmäileväni Saramagon loppuun. Avasin kirjan sivulta 345, ja ensimmäiset lukemani rivit menivät näin:
”Mahdollisesti pukeutumiseen vaikutti vielä toinen painava syy, sillä olihan päällystakki, ennen kaikkea vyöllinen trenssimallinen takki, tosiaan eräänlainen klassisen ajan etsivien tunnusmerkki, oli ollut ainakin siitä asti kun raymond chandler loi marloven hahmon, jopa siinä määrin että nähdessään olennon, jolla on takinkaulus pystyssä ja päässä hattu lieri alaspäin, jokainen poliisiromaanien ja nimenomaan murhamysteerien lukija kykenee helposti julistamaan että siinähän on humphrey bogart, jonka viisto katse porautuu läpitunkevana kauluksen ja hatunreunan välistä.”
Heh… hienohan kirja oli. Saramagon pitkä lause ja dialogin merkitsemättä jättäminen tekevät vain lukemisesta hidasta. Ja sata sivua lyhyempänä kertomus vallasta ja demokratian irvikuvasta olisi ollut tiukempi ja tehokkaampi. Minun mielestäni.
Seuraa Saramagon tekstiä, tartu dekkariin. Lue klassikko.