”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”

Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.

Aku Ankka pinteessä.

Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…

Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.

Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”

Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:

Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.

Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.

……………………………………………….

Tiivistelmä YLE:n haastattelusta:

http://www.yle.fi/alueet/tampere/2011/10/ahkeruus_ei_lihota_kirjailijan_tilipussia_2938381.html

………………………………………………

Loppuviikosta back to basic, eli Unohdettujen runojen klinikka.

………………………………………………

7 Replies to “”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.””

  1. Luin kiinnostuneena kaksi blogiasi kirjastoapurahoista. Olen samaa mieltä siitä, että Hesari haluaa kulttuuripoliittiseksi vaikuttajaksi ja myös lisätä yhteiskunnallista rooliaan. Tästä edellinen esimerkki oli espoolaisen ykrityisen lahkon paljastaminen ja sen täydellinen mustamaalaaminen. Koko totuutta emme kai saa koskaan tietää.

    Nyt ollaan tartuttu kirjailijoiden (vääristyneisiin) apurahoihin. Jutun perusteella jakajat ovat puolueellisia, lainsäädäntö väärässä, väärät ihmiset saavat rahaa ja ne, jotka sitä todella tarvitsisivat, eivät saa. Koko 2000-luvun lautakuntaa vetänyt läheinen henkilö kokee korvauksettoman työnsä mitätöidyksi, varsinkin kun kaikki apurahalautakunnan jäsenet ovat yksimielisesti siunanneet päätökset, voimassa olevaa lakia noudattaen. Nyt sitten yksi jäsenistä valittaa julkisuudessa, että hän olisi halunnut olla eri mieltä. Mutta kun jyrättiin… Ei pidä paikkaansa. Hesari kuitenkin hyötyi tästä henkilöstä suuresti.

    Valitettavasti lautakuntaa sitovat lait ja toimeksiannot. Jos joku ei uskalla anoa apurahaa, ei kukaan voi hänen puolestaan sellaista tehdä. Kun taas nähdään, että vakituisessa työsuhteessa oleva kirjailija anoo palkkansa päälle kirjastoapurahaa, ei sitäkään voida estää. Laki asettaa kaikki samalle viivalle, tervot, aronpurot, pulkkiset.

    On ikävää nähdä kirjailijoiden polvistuvan valtamedian edessä ja nuolevan sen kättä. Olisi kannattanut kysyä suoraan lautakunnan jäseniltä kriteereistä ja päätöksenteon rajoista. Opetus- ja kulttuuriministeriön virkamies on kaiken aikaa valvonut toimintaa. Päätöksistä on voinut kysyä suoraan lautakunnan jäseniltä ja niin on moni tehnytkin.

    Hesari hakee rooliaan iltalehtien rinnalla. Se haluaa vaikuttajaksi ja kulttuuripolitiikan hallitsijaksi. Enää ei riitä kritiikkien merkittävyys,kun Hesarilla on niihinkin ”yksinoikeus”. Nyt halutaan enemmän.

    Harmi, että asioista keskustellaan yhden median ehdoilla, sillä tuloksena on ainoastaan outoja väitteitä ja villejä huhuja. Ja sekin tiedoksi, ettei jutussa julkaistu läheskään kaikkia faktoja, joita haastateltavat halusivat julkisuuteen.

  2. Hei!

    Kommenttisi on silkkaa asiaa.

    Kertaan vielä muutaman oman pointtini miksi olen tähän tarttunut.

    1. Apurahojen osuus on n. 3 prosenttia valtion kulttuuribudjetista. Pohjoismaisesta vertailusta käy selväksi, että meillä asiat ovat rahan kanssa heikoimmin. Kirjailijat siis tarvitsevat lisää rahaa! Hesarin tapaisten juttujen jälkeen se käy ENTISTÄ VAIKEAMMAKSI. Juuri siksi nämä asiat olisi puhuttava selviksi ja kirkkaiksi mahdollista lainmuutosta myöten.

    2. Kertasin eka jutussani hyvän apuraha-anomuksen perusteet. Jaon kriteereistä ollaan myös Valtion taidetoimikunnan kanssa laatimassa selkeitä ja yhdenmukaisia ohjeita apuraha-anomusten arviointiin. Näin olisi ”lainvoimaista” pohjaa jos meno alkaa tuntua ”huutokaupalta”, kuten Hesari on antanut ymmärtää.

    3. Luotan rahanjakajien ammattitaitoon. ESIMERKKI: Risto Ahti valitti taannoin, ettei ole hauskaa rahoittaa vuodesta toiseen Arto Paasilinnan saunanrakennusprojekteja. Se on suoraselkäistä puhetta, joka sisältää epäilyksen voimassa olevan lain moraalista.

    4. Tunnen syvää kiitollisuutta kirjastoapurahoista. Ilman niitä olisin ollut monena vuotena pakotettu silkkaan ”leipätyöhön” ja monet julkaistuista kirjoista olisivat jääneet syntymättä… tai odottaisivat vuoroaan hamassa tulevaisuudessa.

  3. Ritva,

    Kiitos erinomaisesta kommentista. Hesarin kulttuuripolitikointiin ei tosiaan pidä mennä yhtään mukaan. Pitää tehdä politiikkaa siellä missä poliitikot ja virkamiehet työskentelevät.

    Kirjastoapurahalautakunnan jäsenet tekevät tolkuttoman määrän töitä täysin korvauksetta ja yleensä myös kiitoksitta.

    Riikka Pulkkinen kommentoi Hesarin haastattelussa kirjastoapurahoja sangen naiivisti. Kommentti kertoi myös sen, kuinka pitkälle kirjailijat ovat menneet mukaan tulosajatteluun. Ajatus, että apurahoihin olisi oikeus vain silloin, kun on juuri julkaissut tai julkaisemassa kirjan tai saamassa näytelmän kantaesitettäväksi, on sellainen, jonka media ottaa juuri nyt riemuhuudoin vastaan. Perussuomalainen kulttuuripopulismi on vaalien jälkeen levinnyt ällistyttävän laajalle.

    Kaikeksi onneksi kirjastoapurahalautakunta ei toimi populismiperiaatteella. Jos kirjalijat menevät mukaan median iskuihin (joissa edes faktat eivät pidä paikkansa) jatkossa voi olla vaikea löytää lautakuntaan asiantuntijoita, koska kirjallinen asiantuntijuus on kaiken kaikkiaan vähenemään päin. Pyytetöntä ja palkkiotonta työtä ei tee enää juuri kukaan.

    Luin vastikään teoksen, jonka tekijä kirjoittaa näin: ”Kirjailijat maksavat omista kirjoistaan liikevaihtoveron ja omien verojensa muodossa takaisin valtiolle kaikki apurahansa moninkertaisesti. Yksin Kalle Päätalo, Laila Hietamies ja Arto Paasilinna maksavat kokonaisten virastojen työntekijöiden palkan.Jos apurahoja jaetaankin laajalti, se ei ole väärin.Jos 10 % apurahoista menee päteville kirjailijoille, 90 % saa mennä kenelle tahansa. Tuo 10 % varmistaa, että pätevä kirjallisuus elää, eikä sen enempää yleensä synnykään. Kun kaikki saavat jotakin, ei tapahdu vihettä että joku unodettu nero ei saisi mitään.”

    Kirjoittaja on Erno Paasilinna, teos ”Hyökkäyksiä ja puolustuksia”. (2000) Se sisältää muutakin harkittua asiaa.

  4. Unohtui äskeisestä:

    1920-1950 luvulla kirjallisuuden portinvartijat vartioivat myös sekä kirjailijoiden että kirjallisuuden moraalia. Tulokset olivat puistattavia. 1960-1970 -luvuilla moraalisuus tarkoitti puoluepoliittista jakautumista. Joillekin kirjailijoille kyseiset vuosikymmenet olivat pelkkää helvettiä, joillekin tähteydessä paistattelemista.

    1980-1990 -luvuilla kirjallisilla kentillä oli melko helppo hengittää.

    Viime vaalien edellä perussuomalaiset ottivat puheeksi taiteen moraalin. Tulokset ehkä vielä muistetaan.

    On todella naiivia kuvitella, että puhe moraalista rahanjaon yhteydessä ei laiksi saakka toteutuessaan vääjäämättä johtaisi puheeseen moraalista myös sisällöissä.

    Moraali ei ole absoluutti vaan kulttuurisesti muovautunut käsitys, joka vaihtelee. Luoja meitä apurahanjakajien moraalilta nyt ja aina varjelkoon.

  5. Sanon tähän nyt saman minkä kirjoitin jo Parnasson blogin häntäänkin: taidehallinnossa ja erityisesti apurahapäätöksissä näkyy ns. vertaisarvioinnin ongelmat. Kritiikkiin irtoavat vain toimittajat ja näköjään kriitikot ihan ammattinsakin puolesta.

    Kirjailijat eivät halua arvostella päätöksiä tai niitä toteuttavia instituutioita kuin valittelemalla että ”ei ole hauskaa rahoittaa Arto Paasilinnan saunanrakennusprojekteja”.

    Kun vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen vain todetaan joka kerta samat ongelmat MUTTA MITÄÄN EI TAPAHDU, ei jää juuri muita mahdollisuuksia kuin sanoa suorat sanat kun toimittaja soittaa: tarvitaan lakimuutos. – Niin, toivotaan nyt kaikki että saadaan se muutos säädökseen.

    Hesarin ”ikävän” jutun ansiosta ministeriössä on tartuttu asiaan: luvassa on jo uudistuksia, jotka tekevät apurahojen jaon läpinäkyvämmäksi ja tasavertaisemmaksi. Ja Hesarilla ei ymmärtääkseni ole tässä muuta missiota kuin kulttuurijournalismi. Minä taas haluan edistää kirjallisuutta, sen uhallakin että tässä joudutaan epämukavuusvyöhykkelle.

    Helpompaa olisi tietysti jättää asiat silleen. Satoihin hakemuksiin perehtyminen usean päivän ajan korvauksetta on jo ihan tarpeeksi työlästä. Mutta en pysty istumaan kokouksissa vuosikausia kahvia juoden ja sämpylöitä syöden, jos en edes yritä – ja tosissani – uudistaa kaikkien mielestä puutteellista järjestelmää.

  6. Hei,

    myönnetään heti: kyllä Moraali on tähän yhteyteen liian ylevä sana.

    Ja Riikka pulkkisen lausunto on ”naiivi”. Juuri siksi Kuukausiliitteen tarkoitushakuinen toimittaja on sen mukaan napannut. Eli tietosanakirjan määritelmää peesatakseni: ”Naiiivin realismin mukaan maailma on sellainen kuin miltä se näyttää arkijärjen valossa.”

    Mutta vielä se pääpointti. Laki on niiltä vuosikymmeniltä, joita Saara kuvaa ”portinvartijoiden” ajaksi. Nyt aika on ajamassa sen ohi.

    Jos… ja kun laki uusitaan, ei hyödytä takertua tämän hetken tilanteeseen, vaan miettiä miten apurahajärjestelmä saadaan kokonaisuudessaan toimivammaksi. Kuten sanoin eka jutussani: juna liikkuu jo.

  7. Kari Levolan toimittamassa kirjassa ”Kirjailijan työmaat” Laila Hirvisaari kirjoittaa:

    ”Välillä hain niin sanottua kirjastokorvausapurahaa ja se minulle myönnettiinkin, mutta sitten näin kuvani Helsingin Sanomien kulttuuriosaston sivulla yhdessä Paavo Haavikon kanssa. Meidät näytettiin esimerkkeinä hyvätuloisista apurahan saajista. Siihen loppui minun osaltani kaikkinaisten apurahojen haku. En niitä tarvitsekaan enää, koska teen niin kovasti työtä ja se on tuottanut onneksi myös taloudellista tulosta.”

    Hirvisaari kirjoittanee tässä tekstissään 80-luvusta. Tästä on pääteltävissä kaksi asiaa:

    1. Helsingin Sanomat palaa toistuvasti tähän samaan apurahakysymykseen ja samasta näkökulmasta. Aika ei näytä ajavan Hesarin linjan ohi koskaan.

    2. Vähättelevästi viihdekirjailijaksi sekä mediassa että kirjallisissa instituutioissa leimattu Hirvisaari lopetti apurahojen haun heti, kun Hesarin kirves iski. Intellektuelliksi ja itsenäisesti ajattelevaksi korkeakirjailijaksi sekä medassa että kirjallisissa instituutioissa leimattu Haavikko viis veisasi Hesarista ja jatkoi apurahojen hakemista.

    Toivottavasti lain uudistajilla on enemmän tervettä järkeä kuin poliittista pelisilmää.

    Kirjalliset portinvatijat ovat luultavasti pysyviä, mutta portin paikka muuttuu. Nähtäväksi jää, mihin se siirtyy sitten kun saamme presidentin, joka aikoinaan esitti kirjastolainojenkin muuttamista maksulliseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!