Miten onnitella Finlandia-voittajaa?

Onnittelurunon lukeminen Finlandia-voittajan tupaantuliaisissa on arveluttavaa. Ei Vilja-Tuulia Huotarisen vuoksi, vaan kolmenkymmenen muun kirjailijan. Äänettömien arvioiden ristitulessa lukija saattaisi tarvita harjanvarren takin selkämykseen pitämään itseään pystyssä.

Vilja-Tuulia Huotarinen, kuva Reijo Hietanen.

Pitää ottaa käyttöön kaksi konstia. Teen runosta kollaasin, johon lainaan mukaan kirjailijan omia ilmaisuja. Käytän ”bricoleurin” menetelmää ja askartelen tekstin kasaan.

Jään bussista edellisellä pysäkillä ja päätän hakea T:n krouvista hieman rohkaisua. Lähiökapakan koteja kiertävällä radalla kaksi väsynyttä kosmonauttia kyyristelee tiskillä: ”Punkkua ei täällä tarjoilla kahtakymmentäneljää senttiä vähempää… muukalaisille vain kolmekymmentäkuusi.”

Juhla-ilta on hauska. Ihmiset innostavia ja keskustelut hyviä. Aion jättää runoni reppuun, mutta huitaistuani vielä mukillisen punaviiniä päätän lukea sen:

Kysymättä tähän tulee nuori nainen,

pitkät hiukset, meksikolainen huopahattu,

hän tykkää tequilasta – piti ainakin vuosia sitten.

On selvää että hän rakastaa lehmiä edelleen

kuin rentoripsisiä skootterinaisia, sokerin hamuajia

on selvää että hän on nukkunut navetassa

poski lehmän vatsaa vasten, pidätellyt itkua öisin

on selvää että hänelle on annettu kaipuu

ja mahdollisuus rakastaa niin että katoaa itse

on selvää ettei hän pyytele anteeksi – vaan korjaa

jos kuoleman rumpua lyövä käsi ei pysy rytmissä

on selvää että hän luottaa sammakoihin ja peltomyyriin

että taaksejääneestä kasvaa varjo kämmenen kartalle

on selvää että hän sekoittaa suruun iloa

tietää miten hulluksi tullaan hyvin viisaasti

on selvää että hän ymmärtää miten joku

ei ymmärrä mitään ja toinen tietää liikaa

että jokaisella on ensimmäinen kipeä muisto

jota on syytä varoa sanomasta ääneen

on selvää että hän tietää unelmien täyttyvän täyttämällä

että hengenvaarassa voi vain elää

on selvää että hän kuulee ääniä ja kuvittelee kaiken

mikä tyynen pinnan alla tummuu

on selvää että hän saattaa juosta seinien läpi

ja tajuaa että sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää

on selvää että hän kirjoittaa onnettomuuteen onnea

ja näkee tarinassa Valoa valoa valoa.

…………………………………………….

Vilja-Tuulia Huotarinen (1977) julkaisi esikoisrunokokoelmansa Sakset kädessä ei saa juosta vuonna 2004. Lisäksi hän on julkaissut kaksi muuta kokoelmaa ja neljä romaania. Tuoreesta teoksestaan Valoa, valoa, valoa hänet palkittiin Finlandia Juniorilla. Huotarinen myös ohjaa Tampereella Viita-akatemian nuoria sanataidekoululaisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!