Palkittuja, ja vähän muutakin asiaa

Kirjoitin tänne yli kolme vuotta sitten, että Pirkanmaan sopisi brändätä itseään Suomen lastenkirjallisuuden keskuksena. (linkki) Palaan asiaan nyt, kun perusteet näyttävät vain vahvistuneen.

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen. Risto Räppääjä saa isän.

Topelius-palkinto on perustettu jo 1946. Suomen nuorisokirjailijoiden tunnustus jaetaan vuosittain. Kolme peräkkäistä palkintoa on napsahtanut pirkanmaalaiselle kirjailijalle: 2011 Kirsti Kuronen, 2012 Jukka-Pekka Palviainen, 2013 Salla Simukka.

Entä Finlandia Junior? Vuonna 2009 ehdokkaana Siiri Enonranta, 2011 voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen, ja 2012 ehdokkaana Karo Hämäläinen. Samana vuonna Kirjallisuuden valtionpalkinnon sai Tuula Kallioniemi.

Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi lastenkirjasarjassa julkaistulle teokselle: 2009 sen sai Sari Peltoniemi, 2011 Anneli Kanto. Plättä-palkinnon äänestävät edellisen vuoden sadosta nuoret itse. Viime vuonna sen kuittasi Anneli Kanto yhdessä Sinikka & Tiina Nopolan kanssa.

Lastenkirjainstituutti toimii Tampereella. Vilja-Tuulia Huotarinen opettaa Viita-akatemian lasten- ja nuorten sanataidekoulussa. Myös Yöstäjä ry kehittää ja edistää Pirkanmaalla lasten ja nuorten sanataiteen opetusta.

Toimintaa verkossa: suositun Grafomania-blogin päivittäjät ovat valtaosin pirkanmaalaisia kirjailijoita. Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko. Hänen kattava bloginsa Lastenkirjahylly korvaa sitä aukkoa, jonka printtimedia jättää lastenkirjojen kritiikkiin.

Tällainenkin tiivistelmä tuli kasattua, mutta ei julkaisuja kannata tiirailla yksinomaan palkintolistojen läpi. Todetaan nyt kuitenkin, että Pirkanmaan kirjallisuus on koko rintamalla kovassa vedossa. Saa haastaa.

Lopuksi tuorein uutinen: suvun nuorin, pojan perheen Saima Kerttu Amanda (kohta 8kk) on tänään oppinut etenemään konttaamalla.

……………………………………………

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen, Risto Räppääjä saa isän.

Miten onnitella Finlandia-voittajaa?

Onnittelurunon lukeminen Finlandia-voittajan tupaantuliaisissa on arveluttavaa. Ei Vilja-Tuulia Huotarisen vuoksi, vaan kolmenkymmenen muun kirjailijan. Äänettömien arvioiden ristitulessa lukija saattaisi tarvita harjanvarren takin selkämykseen pitämään itseään pystyssä.

Vilja-Tuulia Huotarinen, kuva Reijo Hietanen.

Pitää ottaa käyttöön kaksi konstia. Teen runosta kollaasin, johon lainaan mukaan kirjailijan omia ilmaisuja. Käytän ”bricoleurin” menetelmää ja askartelen tekstin kasaan.

Jään bussista edellisellä pysäkillä ja päätän hakea T:n krouvista hieman rohkaisua. Lähiökapakan koteja kiertävällä radalla kaksi väsynyttä kosmonauttia kyyristelee tiskillä: ”Punkkua ei täällä tarjoilla kahtakymmentäneljää senttiä vähempää… muukalaisille vain kolmekymmentäkuusi.”

Juhla-ilta on hauska. Ihmiset innostavia ja keskustelut hyviä. Aion jättää runoni reppuun, mutta huitaistuani vielä mukillisen punaviiniä päätän lukea sen:

Kysymättä tähän tulee nuori nainen,

pitkät hiukset, meksikolainen huopahattu,

hän tykkää tequilasta – piti ainakin vuosia sitten.

On selvää että hän rakastaa lehmiä edelleen

kuin rentoripsisiä skootterinaisia, sokerin hamuajia

on selvää että hän on nukkunut navetassa

poski lehmän vatsaa vasten, pidätellyt itkua öisin

on selvää että hänelle on annettu kaipuu

ja mahdollisuus rakastaa niin että katoaa itse

on selvää ettei hän pyytele anteeksi – vaan korjaa

jos kuoleman rumpua lyövä käsi ei pysy rytmissä

on selvää että hän luottaa sammakoihin ja peltomyyriin

että taaksejääneestä kasvaa varjo kämmenen kartalle

on selvää että hän sekoittaa suruun iloa

tietää miten hulluksi tullaan hyvin viisaasti

on selvää että hän ymmärtää miten joku

ei ymmärrä mitään ja toinen tietää liikaa

että jokaisella on ensimmäinen kipeä muisto

jota on syytä varoa sanomasta ääneen

on selvää että hän tietää unelmien täyttyvän täyttämällä

että hengenvaarassa voi vain elää

on selvää että hän kuulee ääniä ja kuvittelee kaiken

mikä tyynen pinnan alla tummuu

on selvää että hän saattaa juosta seinien läpi

ja tajuaa että sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää

on selvää että hän kirjoittaa onnettomuuteen onnea

ja näkee tarinassa Valoa valoa valoa.

…………………………………………….

Vilja-Tuulia Huotarinen (1977) julkaisi esikoisrunokokoelmansa Sakset kädessä ei saa juosta vuonna 2004. Lisäksi hän on julkaissut kaksi muuta kokoelmaa ja neljä romaania. Tuoreesta teoksestaan Valoa, valoa, valoa hänet palkittiin Finlandia Juniorilla. Huotarinen myös ohjaa Tampereella Viita-akatemian nuoria sanataidekoululaisia.

Finlandia junior ja erikoisagentti senior

Kirjoitin blogiini 21.10. kirjamessuaiheisen jutun ja lisäsin sen sen kommentteihin seuraavat rivit: ”Tein messuilta myös kirjalöydön, tai oikeammin pieni kustantaja tuuppasi sen kouraani. Nuoren Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on monessa suhteessa hämmästyttävä suoritus. Genre on minulle vieras. — Palaan Enorannan kirjaan kuitenkin, kun olen tutustunut siihen junamatkan mittaa paremmin.”

Kuva: HS/ Christian Westerback. Siiri Enoranta (vas.), Juba Tuomola, Maria Turtschaninoff, Antti Halme ja Paula Noronen.

Finlandia Junior ehdokkaat julkistettiin eilen. Siiri seisoo kuvassa vasemalla kukkapuskansa kanssa hymynsä hukanneena. Jännä paikka, epäilemättä. En ole vielä lehteilyä laajemmin tutustunut kirjaan, ja saattaa olla, että se päätyykin sisareni tyttären Jasminan tarkempaan analyysiin.

Turku profiloitui muutama vuosi sitten uuden urbaanin lyriikan syntysijaksi. Tampere on noussut nopeasti Suomen lastenkirjallisuuden vahvaksi keskukseksi. Perustelut ovat pitävät, mutta liian pitkät tähän yhteyteen.

Pidän tamperelaiselle Siirille peukkua Finlandia-kisassa kaiken lukemattomuuteni oikeudella. Omenmeanin kieli on sujuvaa ja tarkkaa, hengityksen rytmissä kulkevaa. Siinä on sellaista tarinan ja sadun magiaa, jonka uskon pitävän oikean ikäisen lukijan otteessaan viiden ja puolensadan sivun matkan. Siiristä tuli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsen ensi yrittämällä. Olen vakuuttunut, että tämä ei jää tähän.

LOPUKSI MIETIN… MITÄ ISÄ OIKEIN LUKEE?

Isänpäiväksi markkinoidaan ”Prikaatin kostoa, erikoisagentin karmivaa hautalöytöä, konkarietsivää murhaa ratkaisemassa, Kovaa tuomiota ja tosipohjaista sotaromaania”. Ja ettei totuus unohtuisi, Kalle Päätalon syntymästä on kulunut 90 vuotta. Sen kunniaksi isän sopii tarttua kuvitettuun Koilismaa -romaaniin.

Juttu on ihan yes. Sitä markkinoidaan mitä myydään. Mutta valtavirran kliseistä poikkeaminen voisi olla välillä virkistävää. Ehkä isä ei olekaan sarjakuvasika Wagnerin alter ego, joka loisii sohvalla miettien vain kaljaa ja makkaraa?