Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.
Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.
Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.
Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.
Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.
Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900) ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”
Toivottavasti minä-minä säilyy sinä-sinän rinnalla.
Faulksin kirja on lukupinossa, huomasin omanneeni ennakko-odotuksia, jotka Hesarin juttu kumosi. Saa nähdä mikä on oma lukukokemus.
Wildelta voisi kysäistä, että mistäs sen etukäteen tietää onko kirja lukemisen arvoinen?
Olen kirjoittanut yhteen runooni, että ”keskustelen taas kuolleiden kanssa”, joten kysymykset Oscarillekin onnistuvat. Mutta epäilen, että Wildea on vaivannut sama tauti kuin itseäni. Iän myötä se on vain pahentunut. Jos kirja ei vie mukanaan muutaman kymmenen sivun jälkeen, se saa jäädä.
No, aina ei voi tietää heittikö kesken liian aikaisin. Ja muistan toki ”vähältä piti” -tilanteita. Arundhati Royn Joutavuuksien Jumala oli sellainen. Olin jo luovutamassa puolen sadan sivun jälkeen. Onneksi jatkoin, jos minulta nyt kysytään viittä parasta lukemaani romaania kautta aikojen, Royn kirja on niistä ehdottomasti yksi. Intialaisen perheen tragedia viedään tarinassa pohjaan saakka. Lisäksi tekijä hyödyntää kirjallisia tekniikoita ainutlaatuisella tavalla. Esimerkiksi toistoa ja ennakointia.
Ja sitten on tämmöiset tapaukset. Ostin viime viikolla Lukulaarista Eila Pennasen Ruusuköynnöksen. Tuskin luen sitä ikinä, vaikka tamperelaisena pitäisi. Mutta viisikymmentä senttiä selailusta ja tuntuman hakemisesta romaanin kieleen. Se on varsin kohtuullista.
Joutavuuksien jumala oli minusta tosi hyvä, vaikkei se taitaisi omalle vitoslistalleni mahtuakaan – Atwoodin Sokeaa surmaajaa voisin sinne ehkä miettiä. Keskenjättämistä olen opetellut pakon edessä, mutta aina hiukan huonon omantunnon vaivoin.
”Mutta viisikymmentä senttiä selailusta ja tuntuman hakemisesta romaanin kieleen.” Sulla on varmaan paljon hyllytilaa 🙂
En tähän hätään muista kuka ”suuri” kirjailija näin sanoi, mutta väitti, että viiteensataan niteeseen mahtuu kaikki mitä kirjallisuudesta tarvitsee tietää. Mulle tulee kyllä mieleen viisauden lähde, jossa on seisovaa vettä. Onhan se mukava maistella muutakin. Oma hyllytilani ei ole kovin kummoinen, työhuoneellekin mahtuu jotain. Ja ystäväkierto pelaa. Tuo Pennasen kirja ei taida kiinnostaa heitäkään, joten mulla on paikka, johon vien ”toivottomat” tapaukset. Kaupan sivuhuoneessa on teenmyyntishoppi, pari nojatuolia ja hylly, josta voi vapaasti ottaa kirjan mukaansa.
BLOGISSA AIEMMIN
puhuttiin Vihreän papaijan tuoksu -elokuvasta. Katsoin sen viikonloppuna. Pidin kovasti. Visuaalisesti upea. Ja vaikka sanoja käytettiin vähän, tunnelma ja tarina oli intensiivinen. Jopa niin, etten olisi malttanut käydä jääkaapilla. (tähän sivuhuomio: elokuvassa oli todella herkullisen näköisiä ruokia) Leffa on uudenkin katsomiskerran väärti, silti ymmärrän hyvin, että monet kaipaavat selkeämpää ”juonta” ja enemmän sanoja. Minulle riittää tunnelma ja se mistä tämä taiteenlaji muodostuu:
Elo ja Kuva.
Hienoa että pidit. Minulla se kesti uusintakatselun helposti (tosin aiemmasta kerrasta oli jo aikaa). Juonielokuvat ovat erikseen, tämä on todella sanojasi lainaten eloa ja kuvaa. Aasialaisssa elokuvissa on usein jännittävää taikaa. Jos et ole nähnyt seuraavia elokuvia, niin tartu joskus niihin: Lentävien tikarien talo (House of Flying Daggers; visuaalisesti hieno ja tarina koskettaa) ja Riding Alone for Thousand Miles (monitasoinen isä-poika-kuvaus), molemmat on ohjannut Zhang Yimou. Bonussuosituksena Wong Kar-wain In the Mood for Love (yksi hienoimpia tietämiäni rakkauselokuvia).