Eilen kilahti sähköpostiini puheenjohtajan allekirjoittamana viesti Suomen arvostelijain liitosta: ”TV 1:n kulttuuriuutiset lopetetaan tämän vuoden lopussa! Mikä siis on kulttuurijournalismin asema Ylessä? Mistä tämä kulttuurin määrätietoinen alasajo oikein johtuu? Masentavaa politiikkaa.”
Pistin palautepostia koko jäsenistölle: ” Tervehdys! Eihän tässä mitään tolkkua enää ole. Päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään samalla formaatilla. Telkkaan ei mahdu kuin pudotuspelejä. Ehkä kansa nyt saa mitä tilaa. Mitäs jos jätettäis ne iltalehdet ostamatta ja BB-talot katsomatta. Vaikka niinhän Me juuri teemmekin…”
Tämän aamun Hesarissa Ylen aikeista on ympäripyöreä uutisointi. ”Kulttuuriuutiset aiotaan siirtää selvemmäksi osaksi muuta uutistarjontaa…. Nyt pohditaan erillisten kulttuuriuutisten juontajan tehtävän lopettamista.” Rahasta ei kuulemma ole kyse. Valistunut veikkaukseni on, että juuri Rahasta on kyse. Jokaisen meitä koskevan muutoksen takana on nykyään kyse rahasta.
SEURAAVAKSI APURAHAUUTISIA
Pöyräilin eilen työhuoneelta kotiin puoli yhdeksältä illalla. Kello 21.15 soi puhelin. Aamulehden toimittaja halusi tietää mitä mieltä olin Jari Tervon viisivuotisesta kirjailija-apurahasta. Tämän aamun lehdestä löytyi sitten kulttuurisivun ykkösuutinen: ”Lahnasen luoja saalisti lähes 100 000 euron valtion apurahan”. Kuten sanoin, päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään yhteneväisellä formaatilla.
Lausuntoni lehteen oli siilaantunut suht korrektisti. Sanoin, että on hullua jakaa kirjallisuuden edistämisen yhteistä rahaa näin. Apurahahakemusten selvityksissä kysytään tarkkaan kaikki kolmen viimeisen vuoden aikana saadut apurahat. Mitään ei merkitse se, että hakijalla voi olla muita verotettavia tuloja yli 180 000 euroa vuodessa. Nyt valtio antaa siihen päälle viiden vuoden ajan 1550 euroa kuussa verottomana.
Vielä suora sitaatti lausunnostani: ”Tämä ei ole ihan oikein. Mieluummin näkisin, että apurahat käytettäisiin sellaisten kirjailijoiden työskentelyn turvaamiseen, joilla ei ole tällaisia tuloja.” Tiedän, että asia ei ole näin suoraviivainen. Apurahojen jakoperusteet eivät nykyisellään ole sidoksissa hakijan muihin tuloihin. Eikä kukaan toki voi ennustaa mitä Tervo tulevaisuudessa muualta tienaa.
Lehden lyhyessä jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että esitin pohdittavaksi apurahoituksen vaihtoehtoisia tapoja. Mitä ne sitten olisivatkaan… Se jutussa tuli kuitenkin sanottua, että mielestäni tällainen apurahapolitiikka yksipuolistaa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa toiselle annettu on toiselta pois. Usein nälkärajalla töitään tekevältä.
Täällä siis piipittää itsekin kirjailija (joo, muistetaan kyllä mitä kettu sanoi niistä pihlajanmarjoista…) ja lehtijutussa tituleerattu Pirkkalaiskirjailijoiden varapuheenjohtaja. Mutta myös valtion taidehallinnon alaisen Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsen. Olen viime päivinä lukenut hitonmoiset nivaskat papereita valtion taidehallinnon uudistushankkeista, ja yritellyt sinne jotain pikku kommenttiakin mukaan. Pitäisikö apurahapolitiikassakin availla ikkunoita, keskustella avoimesti ja pohtia vaihtoehtoja vanhoille kaavoille?
Lopuksi levikkiuutisia. Aloitin blogini alkukesästä. Lukijoiden määrä on kasvanut tasaisesti. Juuri nyt kotisivujen ja blogin yhteinen käyntimäärä on ylittänyt 1000 vierailua kuussa. Olette te sitten fiksuja ihmisiä. K i i t o s ! !
Näin alkuun=luin sen lehdestä aamulla noin 4.30, palannen asiaan kun syvällisemmin pohdin näitä juttuja…
Kirjailijoiden taiteilija-apurahojen myöntämisessä pitäisi ilman muuta ottaa huomioon hakijan muut tulot. On epäloogista ja järjenvastaista, että esim. viisivuotisen taiteilija-apurahan saaneelta henkilöltä edellytetään säännöllisestä palkkatyöstä pidättäytymistä, mutta tekijänoikeustuloja saa olla rajoittamattomasti.
Moni myyntituloilla hyvin elävä kirjailija ei hae apurahjoa ollenkaan. He tietävät missä tilanteessa suurin osa kirjailijoista kituuttaa. Ja myös sen, että hinkuamalla myyntitulojen päälle silkasta turhamaisuudesta apurahojakin, he veisivät joltakulta leivän suusta tai ainakin mahdollisuuden harjoittaa ammattiaan.
Eikös sitä Kirjassa sanota, että jolla paljon annetaan, sille myös lisää kirstuhun kilahtaa ja jolla vähän on, sekin vähä otetaan pois. Ei taatusti ole sanatarkka sitaatti. Juhaa oli lainattu korrektisti Aamulehteen apurahajutusta. Ja hyvä, että kerrankin AL ja Juha nosti älämölöön vääristyneestä apurahapoliittikastamme. Sama juttu on taiteilijoiden kohdalla. Mutta sanataiteilija, mikä se sellainen tuhohyönteinen oikein onkaan? On sellaisia kirjailijoita, jotka kaikin mahdollisin tavoin pyrkivät julkisuuteen – muutenkin kuin kirjoittamalla hyviä/kehnoja opuksia – ja sellaisia, jotka puurtavat hiljaisuudessa, mielessään harras toive, että työllä ja tuskalla kirjoitetut kirjat löytäisivät lukijan. Tämä ”hiljainen tieto” on aivan jotakin muuta kuin huonosti peitellyt avainromaanit, joista julkaistaan ennen teoksen ilmestymistä sivun mittaisia puffeja.
Tietysti kirjailijat voivat liittonsa kautta katsoa peiliin vääristyneestä apurahapolitiikasta. Turun Kirjamessujen yhteydessä pidetään liiton vuosikokous ja siellä voisi aivan hyvin nostaa kissan pöydälle. Mitä järkeä on siinä, että kun kerran apurahapajatso antaa kolikon, niin seuraavaksi niitä alkaa sataa joka tuutista?
Olen kerran saanut takavuosina puolivuotisen, senkin kriitikkona. Sen jälkeen onkin ollut hiljaista kuin huopatossuehtaalla. Hakemuksia olen laatinut kilokapualla, Taiteen keskustoimikunnasta ja Valtion kirjallisuustoimikunnasta ne sinkoavat takaisin tylyn saatekirjeen kera eli jossa mainitaan hakijoiden määrä ja ansioituneiden määrä. Ei niin minkäänlaisia perusteluja hylkäämiselle. Tämä käytäntö on jatkunut vuosikymmenet.
”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista”, Juha toteaa. Aina joku jää rannalle ruikuttamaan. Mutta apurahoitus voi olla kirjailijalle elämän ja kuoleman kysymys. Sen asian toteamiseen ei tarvitse olla kyynikko. Aivan sama juttu kun saisi todella hyvästä teoksesta paskamaisen, hetkessä huitaistun kritiiikin. Muistetaanpa vain Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkusta ja monen montaa runoilijaa.
Apurahat ovat myös kannusteita kirjailijan työlle. Siksi apurahoja jakavissa lautakunnissa pitäisi olla kirjallisuuden todellisia asiantuntijoita. Juhan asiantuntemusta en epäile hetkeäkään, mutta jos valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana on kollega, joka ei edes suvaitse vastata anomuksen – jo pelkkä sana viittaa kerjäämiseen! – lähettäjän saaman kielteisen päätöksen perusteluihin ei niin s-postilla kuin puhelimitse, on se välinpitämättömyyttä. Sain seitsemättä kertaa kielteisen päätöksen valtion ylimääräisestä taiteilijaeläkkeestä ja sentään Taiteen Keskustoimikunnassa istuva Kirjailijaliiton puheenjohtaja, Tuula Varis, vastasi pitkään ja asiallisesti.
Tämän blogin pitäjä tietää, että lautakunnassa istuminen ei ole kivaa tai mukavaa. Siinähän on pyövelin osassa. Joku riemastuu, toinen katkeroituu lopullisesti. Päättäjä istuu temppelin harjalla ja tuollaisella paikalla oleminen vaikuttaa pakostakin myös omaan kirjoittamiseen.
Kaikella kunnoituksella, löytyy sentään yksi OpM:n lautakunta, joka hallitsee kirjallisuuden kentän. Se on kirjastokorvauslautakunta. Siellä seurataan mitä kirjallisuudessa tapahtuu, jopa periferiassa. Mutta älkää herran nimessä antako (taas) Jari Tervolle ja hänen kaltaisilleen 12,000 euroa! Pari tonnia ilahduttaa kummasti runoilijaa, jonka teoksia ei näy vinoja pinoja kirjakaupan ikkunassa.
Säätiöt ja taidetoimikunnat ovat tärkeässä avainasemassa, kun korjataan virallisten taide-elimien kivikautista käytäntöä. Sen ei tarvitse olla ”rumpusiltapolitiikkaa”, vaan avaraa taide-elämän tarkastelua ja maan hiljaisten huomaamista.
Tietysti vedotaan teosten taiteelliseen tasoon. Kuka sen adekvaatisti mittaa? Pitäisikö hakemusten mukaan panna liitteeksi leegio arvosteluja, jotka muuten sanomalehdissa ovat uhanalainen laji ja kutistuneet muutamaan sataan merkkiin.
Jos nyt repeäisi oikein kehumaan itseään, sille nauraisivat naurismaan aidatkin. Toistakymmentä kirjaa ei ole elämäntyönä mitään, toinen kirjoittaa yhden tai kaksi, joku kolmekymmentä. Mutta siankin ongelmajätteen kaukalosta voi löytyä helmi.
Viisas viheltää pelin poikki silloin kun ei saa palloa maaliin. Mutta kirjoitan yhä, niin kauan kuin jotakin korvien välissä liikkuu; kirjoitan niin kauan kuin kustantaja ja ennen kaikkea lukija, löytyy.
Kerran se kynä kirpoaa jokaiselta, apurahojen määrään katsomatta.
Se, että puhuit suusi puhtaaksi Juha, oli miehen teko. Uskalsit asettaa pääsi pölkylle.
Meikäläisen höpinät ovat vanhan tunkioturilaan pörinää.
Seppo
kirjailija-kriitikko, vapaa (?) toimittaja
Olen usein ihmetellyt miksi ”rojaltimiljonäärit” hakevat apurahoja. Tervohan ei suinkaan ole ainoa, vuosi sitten taisi hakea ja saada Arto Paasilinna, ja onhan näitä.
Mitä mahtaa liikahdella päässä kun pitää mennä se hakemus rustaamaan, vaikka tilit pursuaa myyntituloa. Ei siinä rahasta voi olla kysymys, en usko. Kyse on arvon ja tunnustuksen hakemisesta, jotain sellaisesta, joka saattaa köyhän kirjailijan mielesestä lähentyä kiusantekoa.
Mutta niinhän sitä sanotaan, että hullu ei olle se joka pyytää, vaan se joka antaa.
Myöntäjien järjenjuoksua ja logiikkaa uskallan näiden tapausten kohdalla kyseenalaistaa.
Moi, ja kiitos kaikille kommenteista tähän saakka. Silkkaa asiaa. Toivoa sopii, että keskustelu kirjallisuudesta ja rahasta jatkuisi tästä laajemmaltikin. Yhteiskunta ja kulttuuriympäristö on muuttunut huikaisevan nopeasti ja totaalisesti. Tarvitaan uudet säännöt ja koordinaatit.
Lopulta on kyse hyvin yksinkertaisista asioista. Kun jokin käytäntö osoittautuu aikansa eläneeksi, kun nähdään, että kurssia pitäisi korjata… tehdään niin. Kunnon keskustelu ja uusien näkökulmien haku on hyvä alku. Valtion taidehallinnon uudistuksessa haetaan järjestelmälle ja päätöksille lisää läpinäkyvyyttä. Samaan suuntaan tässäkin pitäisi pyrkiä.
Kirjoitteluni kimmauttaneessa Tervo-tempussa on kyse vain yksittäistapauksesta. Tosin muistanette miten Risto Ahti valitteli taannoin lehtihaastattelussaan sitä, että on turhauttavaa jakaa kirjastoapurahaa Arto Paasilinnan kehua retostelemille saunaprojekteille…
Ja vielä: sehän on selvää, että höpisen näitä omana itsenäni vailla liittojen jäsenyyksien ja toimikuntien kantaa.
Demokratiassa lienee kyse myös siitä, kuinka paljon väärinkäytöksiä järjestelmä kestää.
Björn Wahlroos on hakenut ja saanut Euroopan unionin maataloustukea, koska järjestelmä tekee sen mahdolliseksi. Tekijänoikeuspalkkioita reilusti saavat kirjailijat hakevat ja saavat apurahoja, koska järjestelmä sen sallii. Hakemisen motiivi on yhdentekevä. Olennaista on jakamisen motiivi. Jos apurahojen tarkoitus on edesauttaa pitkäjänteistä kirjallista työskentelyä, rahaa pitäisi herua ennen kaikkea lyyrikoille ja pienilevikkisen proosan tekijöille.
Tulipa megamoka edelliseen: ei tietenkään tekijänoikeuspalkkioita vaan myyntituloja
Kun nyt näemmä kohistaan niin paljon poliitikkojen vaalirahoituksesta (ja aiheesta), miksei samaa läpinäkyvyyttä ulotettaisi myös kulttuurin kentälle ja tehtäisi säätiöiden säännöistä sellaisia, ettei niistä ylipäätään voisi hakea rahaa millään megatuloilla? Se olisi käytännöllinen ratkaisu ongelmaan, josta kärsivät vähäväkisimmät.
Niin, tuntuu kummalliselta, että esimerkiksi Tervon tapainen toimeentuleva kirjailija hakee edes apurahaa, saati että sitä hänelle vieläpä myönnetään.
Pitäisikö apurahojen saamisille olla jonkinlaisia tulokriteerejä; maksimivuositulot?
Olen käsittänyt, että jotkut vuositulo/apuraharajat ainakin TKT:llä pitäisi ollakin, mutta ilmeisesti onkin sitten niin, että käytännössä niitä ei sovelleta? Ovat vain kuollut kirjain paperilla.
Teemulle onnea esikoisesta myös.