Mut mikä se on, se kyldyyri?

Jatkan vielä kahden edellisen päivityksen aihetta. Kierrätän tekstin kolmen vuoden takaa. Ehkä tuli punnittua kulttuurikysymyksiä tavallistakin tarkempaan, osallistuin vielä silloin Pirkanmaan taidetoimikunnan apurahapäätöksiin. Yhtä kaikki, asetelmat eivät näytä muuttuneen. Jääkiekkoakin seurataan taas tarkasti.

……………………………………………………………………………….

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Telkassa pyörähti eilen ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior.

Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita. Ja kertovat itse miten harrastus pitää porukan poissa kaduilta.

”Ilmaveivi” taitaa olla urheilukulttuuria. Jos kultajuhlat kauppatorilla eivät sitä ole, siinä on ainakin peili, josta voi kurkata yhtä puolta kansankulttuurista. Kun Emil Laamanen (ikä ei tiedossani) piirtää harrastuksestaan kuvan, se on ehdottomasti osallistuvaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuria. Lopuksi tiivistys ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemykseeni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille.

2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita.

3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit.

4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita.

5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kun en itse uskalla, otan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.

Lopuksi Eino Leinoa: ”Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt on huuto suuri. Mut mikä se on, se kyldyyri?”

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin  lehden pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

……………………………………………………………………………………………………………………………….

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

UUTISIA JA APURAHOJA

Eilen kilahti sähköpostiini puheenjohtajan allekirjoittamana viesti Suomen arvostelijain liitosta: ”TV 1:n kulttuuriuutiset lopetetaan tämän vuoden lopussa! Mikä siis on kulttuurijournalismin asema Ylessä? Mistä tämä kulttuurin määrätietoinen alasajo oikein johtuu? Masentavaa politiikkaa.”

Pistin palautepostia koko jäsenistölle: ” Tervehdys! Eihän tässä mitään tolkkua enää ole. Päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään samalla formaatilla. Telkkaan ei mahdu kuin pudotuspelejä. Ehkä kansa nyt saa mitä tilaa. Mitäs jos jätettäis ne iltalehdet ostamatta ja BB-talot katsomatta. Vaikka niinhän Me juuri teemmekin…”

Tämän aamun Hesarissa Ylen aikeista on ympäripyöreä uutisointi. ”Kulttuuriuutiset aiotaan siirtää selvemmäksi osaksi muuta uutistarjontaa…. Nyt pohditaan erillisten kulttuuriuutisten juontajan tehtävän lopettamista.” Rahasta ei kuulemma ole kyse. Valistunut veikkaukseni on, että juuri Rahasta on kyse. Jokaisen meitä koskevan muutoksen takana on nykyään kyse rahasta.

SEURAAVAKSI APURAHAUUTISIA

Pöyräilin eilen työhuoneelta kotiin puoli yhdeksältä illalla. Kello 21.15 soi puhelin. Aamulehden toimittaja halusi tietää mitä mieltä olin Jari Tervon viisivuotisesta kirjailija-apurahasta. Tämän aamun lehdestä löytyi sitten kulttuurisivun ykkösuutinen: ”Lahnasen luoja saalisti lähes 100 000 euron valtion apurahan”. Kuten sanoin, päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään yhteneväisellä formaatilla.

Lausuntoni lehteen oli siilaantunut suht korrektisti. Sanoin, että on hullua jakaa kirjallisuuden edistämisen yhteistä rahaa näin. Apurahahakemusten selvityksissä kysytään tarkkaan kaikki kolmen viimeisen vuoden aikana saadut apurahat. Mitään ei merkitse se, että hakijalla voi olla muita verotettavia tuloja yli 180 000 euroa vuodessa. Nyt valtio antaa siihen päälle viiden vuoden ajan 1550 euroa kuussa verottomana.

Kun kiipeät lehtiin ja lööppeihin, piru pitelee tikkaita

Vielä suora sitaatti lausunnostani: ”Tämä ei ole ihan oikein. Mieluummin näkisin, että apurahat käytettäisiin sellaisten kirjailijoiden työskentelyn turvaamiseen, joilla ei ole tällaisia tuloja.” Tiedän, että asia ei ole näin suoraviivainen. Apurahojen jakoperusteet eivät nykyisellään ole sidoksissa hakijan muihin tuloihin. Eikä kukaan toki voi ennustaa mitä Tervo tulevaisuudessa muualta tienaa.

Lehden lyhyessä jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että esitin pohdittavaksi apurahoituksen vaihtoehtoisia tapoja. Mitä ne sitten olisivatkaan… Se jutussa tuli kuitenkin sanottua, että mielestäni tällainen apurahapolitiikka yksipuolistaa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa toiselle annettu on toiselta pois. Usein nälkärajalla töitään tekevältä.

Täällä siis piipittää itsekin kirjailija (joo, muistetaan kyllä mitä kettu sanoi niistä pihlajanmarjoista…) ja lehtijutussa tituleerattu Pirkkalaiskirjailijoiden varapuheenjohtaja. Mutta myös valtion taidehallinnon alaisen Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsen. Olen viime päivinä lukenut hitonmoiset nivaskat papereita valtion taidehallinnon uudistushankkeista, ja yritellyt sinne jotain pikku kommenttiakin mukaan. Pitäisikö apurahapolitiikassakin availla ikkunoita, keskustella avoimesti ja pohtia vaihtoehtoja vanhoille kaavoille?

Lopuksi levikkiuutisia. Aloitin blogini alkukesästä. Lukijoiden määrä on kasvanut tasaisesti. Juuri nyt kotisivujen ja blogin yhteinen käyntimäärä on ylittänyt 1000 vierailua kuussa. Olette te sitten fiksuja ihmisiä. K i i t o s ! !