Hyvin henkilökohtaista – ja kysymys, mitä on onni?

Ystävä sanoi taannoin: ”Juha, voisit välillä päivittää blogiisi jotain henkilökohtaisempaa.” No, Hesarissa oli 4.6. juttu, joka otti tähän kipinää. Repäisin talteen rivit Kuisma Korhosen artikkelista, joka käsittelee Marcel Proustia (1871- 1922). Juttuun oli nostettu Proustin kirja Lukija, suom. Sampsa Laurinen ja Hannu Mäkelän Proust on Proust.

Jutun suola ja samaistuminen löytyy muutamasta rivistä, joihin kiteytyy itselleni merkittävä kokemus: ”Kirjojen palvonnan sijaan Proust puhuu kirjoista välineinä, jotka toimivat kimmokkeina lukijan omalle sisäiselle etsinnälle. 

Proust ennakoi jopa kirjallisuusterapiaa korostaessaan kirjallisuuden mahdollisuuksia mielenhäiriöiden hoidossa. Siinä missä terapeutin läsnäolo voi hajottaa potilaan huomiota ja yksin jättäminen taas altistaa tämän pakkomielteiden toistolle, voi kirjallisuus tarjota sekä seuraa että yksinäisyyttä, dialogia omassa rauhassa.

Lukeminen onkin Proustille ystävyyttä puhtaimmillaan, yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Oma kokemukseni mahdollisimman lyhyesti: 25 vuotta sitten makasin teholla sydäninfarktin saaneena, eikä mieleeni mahtunut mitä oli tapahtunut. Hädän jälkeen mieli kokee oudon nosteen. Osastolle päästyäni en osannut käsitellä tapahtunutta, vaan halusin mahdollisimman nopeasti kotiin. Viikon kuluttua makasin osastolla jälleen. Mieli alkoi murtua, ja lääkärit tahtoivat tietysti tutkia uusien komplikaatioiden mahdollisuuden.

Sanoin vaimolle, ettei minua katsomaan saa päästää ketään. Yksi ystävä kuitenkin onnistui. Kohtaaminen oli lyhyt, ja hän jätti sängynpäätyyni pinon kirjoja. Jälkeen päin muistan vain yhden nimen, Peter Høegin Kertomuksia yöstä.

Tarvitsin terapiaa ja sain – se kesti yhdeksän kuukautta. Mutta ennen kuin siihen kykenin, ennen kuin pääsin edes vuoteesta ylös, en tehnyt muuta kuin luin. Kaksi romaania vuorokaudessa, jos niiden yhteen laskettu sivumäärä oli viidensadan vaiheilla. Koin täysillä Proustin mainitsemaa ”yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Infarktin jälkeen elämään on mahtunut pari muutakin ”kuolemankanttia”. Muutama vuosi sitten kysyin lääkäriltä terapiaa. Konsultointipyyntöön tuli kieltävä vastaus. Edelliseen romaaniini Valovuosi (Avain 2022) kirjoitin: ”Miten helvetissä täällä tulisi elää, miten voisi jatkuvasti selvitä päivästä toiseen ja kuvitella olevansa hengissä vielä vuosien kuluttua?”  Ilman lukemista – ja eritoten kirjoittamista, olisin varmasti hukassa.

Kaikki hyvin, ilman kokemuksiani minä en olisi Minä. Elämälle kiitos joka ainoa aamu. Jotain olen varmasti oivaltanutkin. Sopii lopettaa muutamaan riviin romaanistani Yllämme kaartuva taivas. (Like 2019)

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin, miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!

…………………………………….