Oopperan grilli (Enostone 2024) on Tapani Kinnusen yhdestoista runokokoelma. Kun kirjan takakanteen on nostettu lainaus vuosien takaisesta kritiikistäni: ”Kulttikamaa.” (Juha Siro, Aamulehti) – lienee syytä tarkastella mikä on runoilijan tulokulma teksteihin tänään.
Kansi: Juho Juntunen
Suonna Kononen kirjoittaa esipuheessaan, että Kinnusesta on Oopperan grillissä kasvanut oma tunnistettavaääninen itsensä. ”Boheemius ei ole enää pelkkää ryyppäämistä, vaan myös kotona viihtymistä. Oma vaimo tai tyttäret voivat inspiroida tekstiä siinä missä vanhempi kollega tai metsässä tai naapurissa asuva spurgu.”
Kyllä Kinnusella on aina ollut tunnistettava ääni. Siihen kuuluu adjektiiveja kartteleva suorasanainen kieli, ja raadollisen arjen kuvaaminen runon keinoin. Tuoreessa kokoelmassa näkökulma on laventunut: ”Jotain on muuttunut / tyttäreni esittää hurjan runon / radiokanavalla / ennen hartaita säveliä. / Esiinnymme yhdessä / Bar Ö:ssä, kaikki / eivät mahdu sisään.” Lavarunous on aina liittynyt erottamattomasti Kinnusen runoilijakuvaan.
Oopperan grillistä löytyy huumoria ja kirpeitä säkeitä, jo ”tavaramerkiksi” muodostunutta tuttujen nimien poimimista osaksi runoa: ”Kemistit kokoontuvat / Hirvipatsaalla. / Kari juo harmaata / litkua, jota on jatkanut / käsidesillä. Alko / on kiinni.”
Kuva: Kaupunkimedia Aamuset, Ari-Matti Ruuska
Kinnunen on kohderyhmätietoinen tekijä. Se ei silti tarkoita laskelmointia, vaan jo mainittua omaäänisyyttä. Tulos on lukijan hylättävissä tai hyväksyttävissä, se ei ole enää tekijän murhe.
Kinnunen aloitti runolla 1994, kokoelmia on kertynyt yksitoista, plus yksi koottujen runojen teos. Suomi-sixpackista löytyy kuusi proosateosta. Oopperan grilli löytää varmasti lukijansa. Sitä siivittävät tekijän tulevat ja värikkäät lavakeikat.
Lopuksi Oodi retsinalasille. Seitsemän sanan runo, joka todistaa miten niukkuus osuu ja uppoaa, kun kohde on oikea. Olen sen kymmenet kerrat istunut Kirjailijaliiton Ateenan residenssin parvekkeella ja nauttinut kylmästä retsinasta. Korkeajalkainen viinilasi sopisi sille kuin konvehti kaurapuuroon. Sitä paitsi talouslasi on hieno sana.
Ystävä sanoi taannoin: ”Juha, voisit välillä päivittää blogiisi jotain henkilökohtaisempaa.” No, Hesarissa oli 4.6. juttu, joka otti tähän kipinää. Repäisin talteen rivit Kuisma Korhosen artikkelista, joka käsittelee Marcel Proustia (1871- 1922). Juttuun oli nostettu Proustin kirja Lukija, suom. Sampsa Laurinen ja Hannu Mäkelän Proust on Proust.
Finlayson Art area 2.7. Taustan maalaus, Sami Lukkarinen
Jutun suola ja samaistuminen löytyy muutamasta rivistä, joihin kiteytyy itselleni merkittävä kokemus: ”Kirjojen palvonnan sijaan Proust puhuu kirjoista välineinä, jotka toimivat kimmokkeina lukijan omalle sisäiselle etsinnälle.
Proust ennakoi jopa kirjallisuusterapiaa korostaessaan kirjallisuuden mahdollisuuksia mielenhäiriöiden hoidossa. Siinä missä terapeutin läsnäolo voi hajottaa potilaan huomiota ja yksin jättäminen taas altistaa tämän pakkomielteiden toistolle, voi kirjallisuus tarjota sekä seuraa että yksinäisyyttä, dialogia omassa rauhassa.
Lukeminen onkin Proustille ystävyyttä puhtaimmillaan, yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”
Oma kokemukseni mahdollisimman lyhyesti: 25 vuotta sitten makasin teholla sydäninfarktin saaneena, eikä mieleeni mahtunut mitä oli tapahtunut. Hädän jälkeen mieli kokee oudon nosteen. Osastolle päästyäni en osannut käsitellä tapahtunutta, vaan halusin mahdollisimman nopeasti kotiin. Viikon kuluttua makasin osastolla jälleen. Mieli alkoi murtua, ja lääkärit tahtoivat tietysti tutkia uusien komplikaatioiden mahdollisuuden.
Sanoin vaimolle, ettei minua katsomaan saa päästää ketään. Yksi ystävä kuitenkin onnistui. Kohtaaminen oli lyhyt, ja hän jätti sängynpäätyyni pinon kirjoja. Jälkeen päin muistan vain yhden nimen, Peter Høegin Kertomuksia yöstä.
Tarvitsin terapiaa ja sain – se kesti yhdeksän kuukautta. Mutta ennen kuin siihen kykenin, ennen kuin pääsin edes vuoteesta ylös, en tehnyt muuta kuin luin. Kaksi romaania vuorokaudessa, jos niiden yhteen laskettu sivumäärä oli viidensadan vaiheilla. Koin täysillä Proustin mainitsemaa ”yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”
Infarktin jälkeen elämään on mahtunut pari muutakin ”kuolemankanttia”. Muutama vuosi sitten kysyin lääkäriltä terapiaa. Konsultointipyyntöön tuli kieltävä vastaus. Edelliseen romaaniini Valovuosi (Avain 2022) kirjoitin: ”Miten helvetissä täällä tulisi elää, miten voisi jatkuvasti selvitä päivästä toiseen ja kuvitella olevansa hengissä vielä vuosien kuluttua?” Ilman lukemista – ja eritoten kirjoittamista, olisin varmasti hukassa.
Kaikki hyvin, ilman kokemuksiani minä en olisi Minä. Elämälle kiitos joka ainoa aamu. Jotain olen varmasti oivaltanutkin. Sopii lopettaa muutamaan riviin romaanistani Yllämme kaartuva taivas. (Like 2019)
Kuva Salvador Dali 1957. Sivustolta iartprints.com
”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin, miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.
Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.
Blogi nostaa päivitykseen Marja Kyllösen tuoreen romaanin Vainajaiset (Teos 2022). Aluksi pitää kertoa tarina. Mainitsen siinä myös itseni, mutta se on lopulta vain vaikutuksen tehnyttä nostalgiaa.
Turun kirjamessut 2022: Marja Kyllönen, Päivi Koivisto, Juha Siro.
Moni kirjailija on ponnistanut Pirkanmaan kirjoituskilpailusta julkaisevaksi tekijäksi. Esimerkkinä vaikkapa Mirkka Rekola, Nobel-veikkauksiinkin noussut. Vaatimattomiin saavutuksiini sisältyy jonkinmoinen ”ennätys”, viisi palkintosijaa (tai kunniamainintaa) putkeen. Seppo Jokinen ylsi samaan, mutta ei peräkkäisinä vuosina.
Muistan hyvin vuoden 1995. Sain palkinnon lyriikasta, mutta proosasarjassa tapahtui jotain ikimuistoista. Marja Kyllösen novelli Kenokohtu löi aivan ällikällä. En ollut ainoa, kurssikaverit Viita-akatemiassa opettajaa myöten olivat vaikuttuneita. En muista muita vuosien varrella palkittuja, Kyllösen novellin ensimmäisen- ja viimeisen lauseen muistan, paljon sisällöstäkin.
Kyllösen esikoisromaani, Lyijyuuma julkaistiin 1997. Hesarin palkinto parhaasta esikoisesta. (Taas mainostusta: mulle kirjailijaliiton palkinto vuoden esikoisesta 1998). Myös Marjan toinen romaani Rikot sai hyvät arvostelut. Sitten hän katosi kirjalliselta kentältä 21 vuodeksi.
Kyllösen kustannustoimittaja oli vaihtunut, eikä uusi katsonut seuraavaa käsikirjoitusta julkaisemisen – ei edes työstämisen arvoiseksi. Seurasi lamautuminen ja häpeä koko kirjoittamista kohtaan. Entinen, eläköitynyt kustannustoimittaja, Eila Kostamo piti liekkiä yllä, eikä Kyllönen luovuttanut.
Lopulta Teos tarttui käsikseen ja teki mitä piti. Vainajaiset on historiaan jäävää kirjallisuutta. Ennustin sille F-ehdokkuutta enkä väärässä ollut. Romaani ei ole lukijalle vaivaton rasti, eikä pidäkään. Helpot asiat me jo osataan, niitä, jotka ajattelua kasvattaa, sietää vähän funtsia.
Tuntuu vaikealta lähestyä näin lyhyessä jutussa 350-sivuista romaania, jonka psykologinen tarina on niin moniaalle haarova. Kirjan takakansi luonnehtii näin: ”Vainajaiset kertoo perheeksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, miten ihminen reagoi, kun kaivattu täyttymys aina vain lykkäytyy. Se on myös tarkkanäköinen kuvaus pahuudesta, joka etsii uhrikseen ketä tahansa.”
Kyllösen ansio on edelleen kielellinen. Esikoisesta se on kehittynyt selkeämmäksi menettämättä silti luonnettaan. Nyt kieli palvelee tarinaa ja rakennetta täsmällisemmin. Ensimmäiset kirjat etenivät niin voimakkaasti vertausten ja metaforien varassa, että syvin sanottava uhkasi hukkua niiden alle. Vainajaiset on hiottu, kirjallisen muodon harppaus eteenpäin.
Ai että, kuinka iloinen voin olla kollegan menestyksestä!
Yaseen Ghaleb (s.1981) on valmistunut Bagdadin yliopistosta 2005 ja asunut Helsingissä vuodesta 2015. Hän kirjoittaa artikkeleita, runoutta ja fiktiota. Ghaleb on verkostoitunut suomalaisiin kirjoittajayhteisöihin ja saanut Taiteen edistämiskeskuksen apurahan esikoisromaanin kirjoittamiseen.
Kannen kuva: Muhaned Durubi
Runokokoelmansa Stigma, Ghaleb kirjoitti asuessaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Kaksikielisen tuplakokoelman (Enostone kustannus 2021) ovat kääntäneet Lauri Vanhala, Andy Willoughby, Kalle Niinikangas & Kasper Salonen. Juuri lukemani kokoelman perusteella uskallan odottaa Ghalebin tulevasta draamateoksesta ”tapausta”.
Runous on kirjallisuuden avantgardea, kasvukärki, josta uusi versoo. Romaani ilmaisumuotona tavoittaa suuremmat lukijamäärät ja julkisuuden, mutta siinäkin runoilijan kielellinen vahvuus on etu. Juttuni lähti nyt ”latvasta tyveen”, mutta Stigman luettuani olen vakuuttunut myös kirjoittajan rakenteellisten ja tarinallisten elementtien hallinnasta.
Nuoren voiman haastattelussa Ghaleb sanoo: ”Kirjoitan runoutta näyttääkseni rasismin typeryyden ja vastuuttomuuden suurempien ja kohtalollisten asioiden edessä. Olemme kaikki samassa veneessä.” Kun itse tiivistän lukukokemukseni vahvimman tunteen, se kiteytyy yhteen lauseeseen: Stigman takana on pakottava ilmaisun tarve ja elämän jatkumon voima.
Stigma on ”kerronnallinen” kokonaisuus, joka hyödyntää draaman kaarta. Kokoelma avaa meille näkökulman, joka ei uutisten ja tilastojen takaa paljastu. Mitä ”sivullinen” kirjoittaja tiivistää riveilleen suomalaisesta yhteiskunnasta. Mitä se merkitsee globaalista kulmasta katsottuna? Rankoista kokemuksista, ironiasta ja mustasta huumorista huolimatta – tässä kokoelmassa on jotain raikasta ja tuulettavaa.
Ghaleb avaa syvästi inhimillisen näkökulman, joka jää niin monilta arjessa näkemättä. Sellainenkin vaikutelma syntyy, että pakolais- ja maahanmuuttokysymyksistä pitävät kovinta ääntä ne, jotka siitä vähiten tietävät tai eivät osaa jatkaa ensimmäistä ajatustaan pidemmälle. Lopuksi viime rivit runosta ”Mannerheim Bagdadissa”.
Tiedätkö Mannerheimintietä / tai edes Mannerheimiä? / Oletko tavannut häntä Helsingissä / kun hän palasi sodasta. / Vai tapasitko hänet aiemmin / Bagdadissa tai Basrassa / kun hän ui palmupuiden alla / Tigrisissä. / Hän oli siellä vieraana, /aivan kuten mekin tänne vieraina tulimme.
Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?
Kuva Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall
Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.
Kuva: St. Nicholas Antiochian Orthodox Church
Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.
Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.
Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.
Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista
Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.
Joulu lähestyy, vuosi vaihtuu. Tasan vuosi sitten aloin valmistella työhuoneen muuttoa Pyynikinharjun toiselle puolelle. Pyhäjärvi vaihtui Näsijärveen, etelä pohjoiseen. Tämä tuntuu hullulta, mutta näin on: paikalla on minuun erityisen voimakas vaikutus – uuden työhuoneen pitää jollain tavoin täyttyä omasta energiasta ennen kuin sen kanssa on sinut.
Kuva: Rajesh Kumar Sighn / AP lehtikuva / Suomen kuvalehti
Onnekkaiden sattumien summasta huolimatta olin uudella työhuoneella monta kuukautta aivan outona. Kykenin editoimaan jo kirjoitettua, mutta keskeneräisen käsikseni jatkon kanssa olin ihan hukassa. Nyt kirjoitan kaiken uudelleen ja se on hyvä se. Täällä ei ole ajasta kysymys, vaan lopputuloksesta. Romaani ei kärsi yhtään huonoa lausetta, se jää törröttämään kuin naulankanta kynnykseen. Aina siihen sukkansa repii.
Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”
Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”
Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan ajan ja paikan käsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan ”lineaarista” virtaa.
Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”
Kun vuosi vaihtuu, kirjailija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle aikaan ja paikkaan – Gangesin rannalta Pyynikille ja pyykinpesulle.
Kuva: Pascal Yung, French illustrator.
Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen
Käärmeenkantajan tähdistössä
samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret
kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi
samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään
vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2079
samaan aikaan Himalajan vuoristossa
loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5123
samaan aikaan samassa paikassa eletään myös
buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2566
samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään
Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1443
samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan
gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2022
samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään
juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä
samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä
ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria
jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta.
Runossa kaikki on kerralla läsnä:
Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,
nakit, perunasalaatti ja siiderit marketin tarjouksessa ja
aivan kohta rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,
Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä
sekä Siri Viharin luostarin päivä, joka on alkanut
Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.
Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”
Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.
Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.
Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.
Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”
Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.
Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.
Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.
” Kunpa ei murhaaja tulis,
kuiskaa joku korvaani.
Kunpa ei isä tulis,
ajattelen.”
Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.
Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.
Olen päivittänyt blogia toukokuusta 2009 lähtien. Juttuja on julkaistuna tätä ennen 725. Välillä muut hommat vaativat enemmän aikaa. Niin on nytkin. Muutama duuni alta pois, jotta ehtisi muutamaksi päiväksi kalaan. Perjantaina Pyhäjärvelle, siitä viikon kuluttua merelle.
Kuva: ibrainyquote.com
Kertausjuttu päivittyy seitsemän vuoden takaa. Mutta kyllä niin on, että puolalainen, parhaiten aforistikkona tunnettu Jerzy Lec (1909 – 1966) on edelleen ajankohtainen. Eikä ihminen näytä tuhansien vuosien kuluessakaan muuttuvan. Sinuhen ja Waltarin sanoin: ”Kaikki on jälleen samalla tavoin kuin ennen eikä ihminen ole muuttunut.”
Lecin tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.
Kuva: mardecortésbaja.com
Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.
Jerzy Lec opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.
”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.
Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”
Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.
Kuva: 9quotes.com
Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.
Kello lyö. Kaikki.
Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.
Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.
”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.
Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.
Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.
Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.
Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.
Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.
Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.
Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.
Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.
Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.
Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.
Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.
Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.
Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.
Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!
Helsinki Pride, ihmisoikeus- ja kulttuuritapahtuma 7.-13.9.2020 pakottaa minut päivittämään aiheesta. Keskiviikon Hesari kertoi Säveltäjä ja teologi Leena Julinista, joka tarttui seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan uskonnolliseen vihapuheeseen: ”Toivon, että kaltaisesi epäsikiö häipyy pian kirkosta, että tuonelan kohtusi hakataan pois. – Tuollainen elämä on perseestä, tuo irstas pahuus, saatanallinen elämä.” Julin on säveltänyt solvaavista kommenteista kuuden kappaleen kirkkomusiikkisarjan. (Ekstralinkki jutun lopussa)
Kuvakaapaus sivulta Sateenkaariyhdistys Malkus.
Mieleen nousevat keskustelut ja puhelut Mirkka Rekolan (1931 – 2014) kanssa. Hän oli yksi maamme merkittävimmistä runoilijoista ja kirjallisuuden vaikuttajista. Rekola ei koskaan tuntunut päässeen lopullisesti yli siitä, että nuoruudessaan hänet oli seksuaalisen taipumuksensa vuoksi luokiteltu rikolliseksi.
Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Antiikin aikana, ennen ja jälkeen ajanlaskun alun, käsitys ihmisen seksuaalisuudesta ei ollut niin tuomitseva kuin meidän päivinämme pahimmillaan. Ja tänään täytyy siirtyä 165 vuotta taaksepäin, jotta löytäisi Walt Whitmanin kaltaisen humanistin ja ihmisyyden puolustajan.
Whitmanista tekee erityisen se, että hän kykeni kirjoittamaan julistuksensa aikaa kestäväksi klassikoksi, joka on yhä tuore tässä ja tänään. Leaves of Grass julkaistiin New Yorkin Brooklynissä 1855. Runoilija kirjoitti teosta koko elämänsä, samaa teosta yhä uudelleen täydentäen ja varioiden. Siitä tuli monen jälkipolven kirjailijan esikuva ja innoittaja. Markus Jääskeläisen suomentama Whitmanin valitut on teos, johon palaan aina uudelleen.
”Muistakaa, että teitä on nyt varoitettu. Helvetti odottaa.” Ja ”Pirun lähettiläs, iljetys!” Kun ihmisen poikaa tai tytärtä solvataan Raamatun nimessä, voi tarttua Walt Whitmanin teokseen ja nauttia vastalääkettä.
Kuva: lithub.com
”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.
Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun. Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet. Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.
Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi. En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema. Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme. Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.
Kuva, Wesleyan University.
Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!
Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!
Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.
Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani. Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia. Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”
Tein edellisen päivityksen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen kirjasta Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020). Täydennän tekstiä tärkeällä huomiolla. Asia on niin kokonaisvaltainen ja koko läntistä kulttuuriamme koskeva, että siitä on syytä kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti.
Raamatun kuvitus: Gustave Doré
Ateistina Airaksinen käsittelee uskontojen epäloogisuuksia ja moraalifilosofiaa, hyvää ja pahaa. Erityisesti jälkimmäistä: ”Miksi Jumala loi helvetin maan päälle, jääkin arvoitukseksi. Ehkä Jumala ei sittenkään ole niin hyvä kuin papit väittävät, tai sitten hän ei ole kaikkivoipa, tiedä häntä.”
Koko kristinuskon historian kantilta katsottuna olen samaa mieltä. Tieto, tiede usko eivät ole koskaan mahtuneet samaan pakettiin. Ääretöntä maailmankaikkeutta pohtinut ”luopiopappi” Giordano Bruno pistettiin kerettiläisyydestä roviolle 17.2.1600. Ellei ”tieteen isäksi” kutsuttu matemaatikko, fyysikko ja tähtitieteilijä Galileo Galilei olisi perunut puheitaan inkvisiittoreille, häntä olisi odottanut sama kohtalo.
Sitten itse asiaan. Käännetään dualismin hengessä kolikon toinen puoli, joka jää Airaksisen kirjassa käsittelemättä. Niin pitääkin, se on aiheena niin mittava, että kokonaisuuden teoreettinen pohdinta vaatisi aivan oman kirjansa. Useammankin. Kuka tähän tarttuisi?
Da Vinci: Luolamadonna (rajattu,1483-1486)
Kirkon (ja uskontojen) kanssa on aina kulkenut käsi kädessä raha ja valta. Länsimaisen kulttuuriperinnön ja taiteen mahdollistajana kirkolla on ollut ehdoton asema. Antiikin kulttuuri on oma lukunsa ja hipaisen tässä sitäkin.
Yksioikoinen ja naurettavan lyhyt niputus kirkon taiteellisesta kulttuuriperinnöstä: kuvataide toki ensin. Kertomukset pitää kuvittaa (lukutaidottomalle) rahvaalle. Michelangelon luomisen ja helvetin kuvat. Da Vincin Luolamadonna, Viimeinen ehtoollinen ja Pyhä Anna kolmantena. Rembrant ja Jeesuksen kasvot… El Gregon itsetietoiset tulkinnat.
Bach 1685-1750
Musiikki – lyhyesti ja vain yhdellä esimerkillä. Kristinuskon kirkkomusiikilla on pitkä historia, Johann Sebastian Bach kirjoitti suurimman osan teoksistaan luterilaiselle kirkolle.
Kirjallisuus. Länsimainen, vaikuttava kirjallisuus rakentuu antiikin tragedioiden kaavoihin. Raamatulla on myöhemmässä perinteessä merkittävä osa. Tutkijat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota Raamatun narratiivisuuteen. LuomisKERTOMUS aloittaa ”pyhän” kirjan. Kokonaisuudesta löytyy kertaus antiikin hyveiden ja paheiden moraliteetteihin ja tarinaperinteeseen.
Sienan Duomo 1100, ja eteenpäin satoja vuosia
Arkkitehtuuri. Kyllä niin on, että ennen näkemättömässä paikassa on kaksi merkittävää ja käytävää kohdetta: kirkko ja hautausmaa. Kun astuin eka kertaa sisään Sienan Duomoon, se vetäisi jalat alta. Lattian mosaiikit tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Pilareiden moderni ote on seitsemänsadan vuoden takaa, ja ihan tätä päivää. Sienan värit – musta ja valkoinen.
Kirkko ja opitut uskomukset ovat meissä kiinni – uskonto ei niinkään.
