Kategoria: Aiheeton

Olen päivittänyt blogia toukokuusta 2009 lähtien. Juttuja on julkaistuna tätä ennen 725. Välillä muut hommat vaativat enemmän aikaa. Niin on nytkin. Muutama duuni alta pois, jotta ehtisi muutamaksi päiväksi kalaan. Perjantaina Pyhäjärvelle, siitä viikon kuluttua merelle.

Kertausjuttu päivittyy seitsemän vuoden takaa. Mutta kyllä niin on, että puolalainen, parhaiten aforistikkona tunnettu Jerzy Lec (1909 – 1966) on edelleen ajankohtainen. Eikä ihminen näytä tuhansien vuosien kuluessakaan muuttuvan. Sinuhen ja Waltarin sanoin: ”Kaikki on jälleen samalla tavoin kuin ennen eikä ihminen ole muuttunut.”

Lecin tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.

Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.

Jerzy Lec opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.

”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.

Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”

Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.

Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.

Kello lyö. Kaikki.

Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.

Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.

”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.

Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.

Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.

Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.

Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.

Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.

Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.

Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.

Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.

Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.

Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.

Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.

Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.

Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.

Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu

2. Haluaisitko enkelin hommiin?

……………………………………

Helsinki Pride, ihmisoikeus- ja kulttuuritapahtuma 7.-13.9.2020 pakottaa minut päivittämään aiheesta. Keskiviikon Hesari kertoi Säveltäjä ja teologi Leena Julinista, joka tarttui seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan uskonnolliseen vihapuheeseen: ”Toivon, että kaltaisesi epäsikiö häipyy pian kirkosta, että tuonelan kohtusi hakataan pois. – Tuollainen elämä on perseestä, tuo irstas pahuus, saatanallinen elämä.” Julin on säveltänyt solvaavista kommenteista kuuden kappaleen kirkkomusiikkisarjan. (Ekstralinkki jutun lopussa)

Mieleen nousevat keskustelut ja puhelut Mirkka Rekolan (1931 – 2014) kanssa. Hän oli yksi maamme merkittävimmistä runoilijoista ja kirjallisuuden vaikuttajista. Rekola ei koskaan tuntunut päässeen lopullisesti yli siitä, että nuoruudessaan hänet oli seksuaalisen taipumuksensa vuoksi luokiteltu rikolliseksi.

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Antiikin aikana, ennen ja jälkeen ajanlaskun alun, käsitys ihmisen seksuaalisuudesta ei ollut niin tuomitseva kuin meidän päivinämme pahimmillaan. Ja tänään täytyy siirtyä 165 vuotta taaksepäin, jotta löytäisi Walt Whitmanin kaltaisen humanistin ja ihmisyyden puolustajan.

Whitmanista tekee erityisen se, että hän kykeni kirjoittamaan julistuksensa aikaa kestäväksi klassikoksi, joka on yhä tuore tässä ja tänään. Leaves of Grass julkaistiin New Yorkin Brooklynissä 1855. Runoilija kirjoitti teosta koko elämänsä, samaa teosta yhä uudelleen täydentäen ja varioiden. Siitä tuli monen jälkipolven kirjailijan esikuva ja innoittaja. Markus Jääskeläisen suomentama Whitmanin valitut on teos, johon palaan aina uudelleen.

”Muistakaa, että teitä on nyt varoitettu. Helvetti odottaa.” Ja ”Pirun lähettiläs, iljetys!” Kun ihmisen poikaa tai tytärtä solvataan Raamatun nimessä, voi tarttua Walt Whitmanin teokseen ja nauttia vastalääkettä.

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun. Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet. Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi. En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema. Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme. Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani. Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia. Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Alan Turing, homo joka pelasti miljoonien ihmisten hengen ja uhattiin pistää vankilaan. Jutussa myös linkki Mirkka Rekolan runouteen.

2. Leena Julinin sävelteokset YouTubessa.

……………………………………

Tein edellisen päivityksen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen kirjasta Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020). Täydennän tekstiä tärkeällä huomiolla. Asia on niin kokonaisvaltainen ja koko läntistä kulttuuriamme koskeva, että siitä on syytä kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti.

Ateistina Airaksinen käsittelee uskontojen epäloogisuuksia ja moraalifilosofiaa, hyvää ja pahaa. Erityisesti jälkimmäistä: ”Miksi Jumala loi helvetin maan päälle, jääkin arvoitukseksi. Ehkä Jumala ei sittenkään ole niin hyvä kuin papit väittävät, tai sitten hän ei ole kaikkivoipa, tiedä häntä.”

Koko kristinuskon historian kantilta katsottuna olen samaa mieltä. Tieto, tiede usko eivät ole koskaan mahtuneet samaan pakettiin. Ääretöntä maailmankaikkeutta pohtinut ”luopiopappi” Giordano Bruno pistettiin kerettiläisyydestä roviolle 17.2.1600. Ellei ”tieteen isäksi” kutsuttu matemaatikko, fyysikko ja tähtitieteilijä Galileo Galilei olisi perunut puheitaan inkvisiittoreille, häntä olisi odottanut sama kohtalo.

Sitten itse asiaan. Käännetään dualismin hengessä kolikon toinen puoli, joka jää Airaksisen kirjassa käsittelemättä. Niin pitääkin, se on aiheena niin mittava, että kokonaisuuden teoreettinen pohdinta vaatisi aivan oman kirjansa. Useammankin. Kuka tähän tarttuisi?

Kirkon (ja uskontojen) kanssa on aina kulkenut käsi kädessä raha ja valta. Länsimaisen kulttuuriperinnön ja taiteen mahdollistajana kirkolla on ollut ehdoton asema. Antiikin kulttuuri on oma lukunsa ja hipaisen tässä sitäkin.

Yksioikoinen ja naurettavan lyhyt niputus kirkon taiteellisesta kulttuuriperinnöstä: kuvataide toki ensin. Kertomukset pitää kuvittaa (lukutaidottomalle) rahvaalle. Michelangelon luomisen ja helvetin kuvat. Da Vincin Luolamadonna, Viimeinen ehtoollinen ja Pyhä Anna kolmantena. Rembrant ja Jeesuksen kasvot… El Gregon itsetietoiset tulkinnat.

Musiikki – lyhyesti ja vain yhdellä esimerkillä. Kristinuskon kirkkomusiikilla on pitkä historia, Johann Sebastian Bach kirjoitti suurimman osan teoksistaan luterilaiselle kirkolle.

Kirjallisuus. Länsimainen, vaikuttava kirjallisuus rakentuu antiikin tragedioiden kaavoihin. Raamatulla on myöhemmässä perinteessä merkittävä osa. Tutkijat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota Raamatun narratiivisuuteen. LuomisKERTOMUS aloittaa ”pyhän” kirjan. Kokonaisuudesta löytyy kertaus antiikin hyveiden ja paheiden moraliteetteihin ja tarinaperinteeseen.

Arkkitehtuuri. Kyllä niin on, että ennen näkemättömässä paikassa on kaksi merkittävää ja käytävää kohdetta: kirkko ja hautausmaa. Kun astuin eka kertaa sisään Sienan Duomoon, se vetäisi jalat alta. Lattian mosaiikit tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Pilareiden moderni ote on seitsemänsadan vuoden takaa, ja ihan tätä päivää. Sienan värit – musta ja valkoinen.

Kirkko ja opitut uskomukset ovat meissä kiinni – uskonto ei niinkään.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Ylittämätön kirjan aloitus

2. Syntymätön lapsi, Jeesus ja muut vapahtajat

…………………………………

Viggo Wallensköld (s.1969) on tunnettu kuvataiteilijana. Vuoden nuori taitelija 2005. Kotisivujen CV-listalta löytyy hengästyttävän pitkä yksityis- ja ryhmänäyttelyiden, sekä julkisiin kokoelmiin hankittujen töiden lista. Jos perinteisellä kuvataiteella – staattinen kuva jollekin pintamateriaalille toteutettuna – on vielä digiaikanamme mahdollisuus tehdä kansainvälinen läpimurto, Wallensköld olisi listallani vahvoilla.

Kuvataiteilija tarrasi myös kirjallisuuden kanttiin esikoisellaan Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin (Taide 2016). Siltala julkaisi vuonna 2018 teoksen Stroganoff. Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia. Käsillä oleva teos Tutkimattomat sienet ennen ja nyt. Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, on aivan tuore julkaisu. 

Aloitetaan takakannen kuvauksesta: ”Anatolij D. Mbdrinovin syntymästä on kulunut 117 vuotta ja katoamisesta 37 vuotta. Näiden juhlavuosien kunniaksi tämän kiistellyn mutta nerokkaan tiedemiehen uraauurtava teos Tutkimattomat sienet ennen ja nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa kokonaan suomeksi käännettynä. Teos oli edellä aikaansa jo ilmestyessään kardaniankielellä vuonna 1926. Vieläkin enemmän edellä aikaansa se on nyt, sillä niin suuria harppauksia ihmiskunta on ottanut taaksepäin. Kuten jo aiemmin suomeksi ilmestynyt ravintotieteellinen teos Stroganoff, myös Tutkimattomat sienet ennen ja nyt kuuluu jokaiseen kirjahyllyyn niin kotona kuin kouluissa, ja se tullaan lähettämään Mbdrinovin syntymäpäivänä luotaimella ulkoavaruuteen merkkinä ihmiskunnan arvokkaimmista saavutuksista.”

Oman kiteytykseni niin kuvataiteen, kuin kirjallisuuden suhteen lainaan Lauri Viidalta: ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi.” Wallensköld on paaluttanut taiteen tontille oman valtauksensa, jolle ei kukaan voi kopioimatta tai jäljittelemättä astua.

Fantasiakuvitus kuuluu satukirjoihin, aikuisille suunnatun tekstin oheen se on ongelmallisempaa. Tarvitaan tekijä, joka saattaa liittää tekstin ja kuvan luomaan lisäarvoa kokonaisuudelle. Aiempien teosten tapaan, Tutkimattomat sienet ennen ja nyt yhdistää tekstin ja visuaalisuuden.

Esikoisteos keskittyi absurdeihin henkilökuvauksiin. Kaksi jälkimmäistä lisäävät kategoriaan sienet ja kirkot. Laimeasti ilmaistuna yhdistelmä ja näkökulma on persoonallinen.

Wallesköldin kirjailijanlaadussa yhdistyvät huumori ja satiiri, sekä oudolla tavalla nyrjähtänyt todellisuus, josta saattaa löytää myös vakavia ja kantaaottavia sävyjä, sekä ikuisuuskysymysten vaivihkaista punnitsemista. Tuore teos sisältää reilut kolmekymmentä lyhyttä tarinaa, joita mininovelleiksikin voisi kutsua. Joka sivullaan teksti tarjoaa absurdeja yllätyskäänteitä.

Viimeinen kappale luvusta Kaikkien tovereiden muistolle ja muuta: ”Kaikissa tovereissa on mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta. Loppujen lopuksi toverit maatuvat tai ovat maatumatta. Parhaassa tapauksessa jokin sienikanta saa heistä voimaa. Huonoimmassa tapauksessa he muuttuvat kuiviksi ja rapsahtelevat. Tietysti pieni hiiri voi tehdä kodin semmoiseen.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Useat päällekkäiset proggikset ovat siirtäneet blogin päivitystä poikkeuksellisen pitkään. Tuoreutetaan tilannetta vahvalla lukusuosituksella. Ville-Juhani Sutisen romaani LIHA, on mielenkiintoisinta kotimaista aikoihin.

Kirjan kannessa (Jussi Kaakisen kymppikuvitus monin tavoin) lukee ikään kuin vahvistuksena: Romaani. Siihen kiteytyy 430 sivua, joiden pohjana on faktaa hyperbolaan yhdistettynä. Jälkimmäinen määre merkitsee liioittelua kirjallisena tyylikeinona. Sitä Sutinen annostelee reilusti koko kirjan mitalta.

Otetaan faktakehys alta pois, niin päästään romaanin kirjalliseen luonteeseen. Jo tehdyt arviot keskittyvät liki yksinomaan tarinalliseen ja historialliseen ainekseen. Sutinen on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja suomentanut liki 40 kirjaa. Tieto-Finlandian ehdokkaana hän oli 2019 Ville Ropposen kanssa heidän yhteisellä julkaisullaan Luiden tie.

Liha -romaanin tarina kiertyy neuvostopoliitikko Anastas Mikojanin elämään. Hän oli vallankumousjohtaja, kansankomisaari, kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen, toimi Neuvostoliiton sisä- ja ulkomaankauppaministerinä, pääministerinä, liikenneministerinä, ja korkeimman ministerineuvoston jäsenenä 1926 – 1974. Lahjakas ja älykäs ihminen, ei silkka politiikan työrukkanen. Pikkuveli, Artjom Mikojan suunnitteli kuuluisat Mig-hävittäjälentokoneet.

Sutisen romaani liikkuu faktapohjallaan riemastuttavan mielikuvituksellisesti ja törmäyttää kapitalismia ja kommunismin Suurta Ideaa toisiinsa. Totta on, että Mikojan seurueineen lähetettiin Yhdysvaltoihin ottamaan virikkeitä kansalaisten ravitsemuksesta. Mikojanista tuli mies, joka toi nakit Neuvostoliittoon. Samoin Mayonnaisen, Ketchupin, Hot Dogin, maissihiutaleet ja tomaattimehun. Hämmästyttävää on, että mies säilytti henkensä ainoana Stalinin lähipiirin puhdistuksissa.

Mutta pääasiaan. Kirjat valaistuvat vain lukemalla. Miten kenellekin, kielenä, rakenteena tai silkkana tarinana. Kun kaikki yhdistetään, syntyy kirjallisuudentutkija Alex Matsonin kaipaama Muoto. Puran pointit tähän suosimaani kolmeen tasoon. Tärkeysjärjestyksessä.

1. Aina, ja ensin tulee kieli. Sutinen kirjoittaa kaikille aisteille, emotionaalisesti ja itsestäänselvyyksiä karttaen. Joissain kohdin turhan toisteisesti, mutta se on tarinallisen rakenteen ”vaatimus”, kun muistot ja nykyisyys kohtaavat. Tuskin kielellistä otetta kirjan mitalta voi paremmin kuvata, kuin lukemalla sivulta 290 alkavan kuvauksen legendaarisesta Doktorskaja -makkarasta: mitä kaikkea siihen koko yhteiskunnan mitalta lopulta jauhettiin. Hyperbolaa parhaimmillaan. Koko kirja on kirjoitettu rikastetulla kielellä, joka sisäistää romaanin hengen ja tyylin.

2. Romaanin rakenne jakautuu Yhdysvaltojen matkaan kuvauksiin ja datsallaan kuolemaa kaipaavan Mikojanin muistoihin ja elämän kertaukseen. Vuorovedolla mennään. Mikojan puhuttelee kuvitelmissaan Stalinia ”Sosona” ja omaa vaimoaan ”Harmaana prinsessana”, ja tekee heille tiliä elämästään jo lopullisesti luopuneena. Rakenne törmäyttää kilpailevat poliittiset ideologiat ja ottaa toisistaan kipinää.

3. Tarina kulkee läpi kirjan eri kulmista valotettuna. Muistoissa kulkee kapitalistisen Yhdysvaltojen matka, ja sen peili neuvostoyhteiskunnan todellisuuteen: ”Ainoastaan amerikkalaiset saattoivat keksiä jotain sellaista kuin cotton candy ja popcorn. Ne olivat ruokaa ilman ravitsemusta, makua ilman sisältöä. Niitä nautittuaan tuli enemmän kuin kylläiseksi, juuri niin kuin Amerikka oli enemmän kuin valmis. Mutta tunne kesti vain vähän aikaa, ja sen jälkeen oli jälleen syötävä lisää. Siihen koko järjestelmä perustui.”

Summa summarum: Ei Sutisen Liha ole yksinomaan lähihistoriasta kiinnostuneille, romaanin kieli ja humanismia tutkiva ote vetoaa myös kaunokirjallisena teoksena. Vahva suositus. 

”Yritin kysyä Amerikasta vielä siltä kiittämättömältä Pinjakilta, mutta turhaan. Menin käymään Peredelkinossa hänen luonaan, mutta hän ei avannut ovea. Luin hänen Yhdysvaltoja käsittelevän kirjansa – Okei! oli sen nimi. Olin varma, että hän oli erehtynyt. Palattuani pyysin häntä kirjoittamaan tarinan Neuvostoliiton lihateollisuudesta. Hän suostuikin, mutta teki sen väärin. Liha, niin hän sitä kutsui. Pian sen jälkeen hänet ammuttiin. Se oli sen ajan murska-arvostelu.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Kuolemaantuomitun selvitymistarina

2. Iloiset päiväni helvetissä

……………………………………

Ruotsin menestyneimpiin ja arvostetuimpiin kirjailijoihin lukeutunut Per Olov Enquist kuoli 85-vuotiaana 25.4.2020. Bibliografiaan kertyi kolmisenkymmentä teosta: proosaa, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia. Kirjallisuuspalkintoja kertyi kotimaasta ja maailmalta. Päivitän blogiin jo aiemmin julkaisemani tekstin.

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viime aikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjoja käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen: ”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli, että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä

2. Maailman paras romaanin nimi?

…………………………………..

Työhuoneeni käy karanteenista. Liki tyhjä tehdas, jonka käytävillä vastaantulija on harvinaisuus ja turvaväli pitää. Omassa huoneessani vieras on käynyt viikkoja sitten. Toisaalta näin ollut vuosikausia. Yksinäisyys on vaativa laji, joka koettelee välillä enemmän ja toisinaan vieläkin enemmän.

Romaanikäsis jatkuu tänään luvusta: ”Kuinka keskustella enkelin kanssa”. Siitä tuli mieleeni Kuutti Lavonen, jonka Didrichsenin museon näyttelyn sulkemisesta oli ilmoitus päivän Hesarissa.

Käytän päivitykseen kierrätysmateriaalia vuosien takaisesta postauksesta. Toisaalta ajankohtaista, sillä ”Sydämen äänen” noudattaminen tai noudattamatta jättäminen on uudessa käsiksessä kantavia teemoja. Jutun pihvi on lopun lainauksessa, jossa Kuutti Lavonen määrittää henkisen kasvumme suhteessa aikaan.

……………………………………………………

Antoine de Saint-Exupéry julkaisi pienoisromaaninsa Pikku Prinssi vuonna 1943. Kirjaa on tähän mennessä myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. Vuosittainen myynti on edelleen yli miljoona kappaletta.

Teoksessa kettu jakelee kuolemattomia elämänohjeita: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” En voi sietää sitaattia. Virke on varsinainen ajattelun jarru, joka ei lopulta merkitse yhtään mitään. Tai sitten mitä vain.

Otetaan karkea ja kärjistetty esimerkki, joka vetäisee mutkat turhankin suoriksi. Uskontonsa ja jumalansa puolesta tappavan sydän kehottaa niin hyviin, kuin pahoihinkin tekoihin.

Anders Breivik olisi epäilemättä ollut jo lapsena psykiatrisen avun tarpeessa. Kaikesta huolimatta hän opiskeli Oslon kauppakorkeassa ja toimi mm. Norjan edistyspuolueen nuoriso-osaston paikallisjohtajana kaksi vuotta. Hän piti itseään ”kulttuurikristittynä” ja tämän ajan ”ristiretkeläisenä.”

Käännetään ajatus vielä kerran. Breivik toimi kuten vakaumuksessaan oikeaksi tunsi. Kun sydämen äänelle piti hakea järjen selitys, hän kirjoitti nettiverkkoihin 1500 sivua ideologiansa perusteita. Niiden takaa löytyy myös (valistus)filosofien, mm. John Stuart Millin, John Locken, Thomas Hobbesin ja Edmund Burken ajatuksia. Breivikille tehtiin kaksi mielentilatutkimusta, joista jälkimmäisessä hänen todettiin tehneen terroritekonsa täydessä ymmärryksessä.

Liki 100 prosenttia ihmisistä toimii edellä kuvatulla tavalla, mutta vastakkaisissa tai painoarvoltaan pienemmissä puitteissa. Valinnat tehdään tunteella, jonka jälkeen niille haetaan järjen perustelut, mikäli sellaisia on. Ellei, sydän pitää kyllä huolen, että se tekee mustasta valkoista – tai toisinpäin.

Ymmärrän, että pitäisi  y m m ä r t ä ä  mitä Pikku Prinssissä tarkoitetaan. Kartan silti sanoja, jotka syleilevät koko maailmaa, eivätkä lopulta merkitse mitään. Sielu, sielukas… ilmaisu on hämärä, mutta tarkennetaan hieman: sielunvihollinen. Kuva kirkastuu ja täsmentyy. Ja koska totuutta ei ole, palaan myöhemmin sieluun nobelkirjailijan sanoin. Ken osaa, voi rikkoa säännöt.

Vielä vastamyrkkyä kliseille niiden omin asein. Hesarissa 5.1.2013 oli komea kokosivun artikkeli: Madonnat syntyvät öisin. Jutussa Kuutti Lavonen kertoo taitelijantyöstään ja Sirpa Pääkkönen osaa tehdä tekstistä koskettavan ja kohteensa näköisen. Lavonen puhuu myös tuskasta ja kärsimyksestä, mutta osaa suhteuttaa kokemaansa: ”Se on yleistä ihmisille. Elämä on aaltoliikettä, ja meillä on eri ikäkausina erilaisia tarpeita.”

Lopuksi haastattelun helmi. Lavosen ajatus tuntuu tutulta, mutta kykenee vakuuttamaan ja saa lukijan omat assosiaatiot liikkeelle: ”Ihmisen henkinen kasvu on paljon hitaampaa kuin ajan kulku. Jos hyvin käy, ehdimme juuri ja juuri omaksi itseksemme ennen kuin lähdemme täältä. Koko elämä on luopumisen harjoittelua.”

Alun aikavertaus on pysäyttävä. Ihmisen kello on koko ajan jätättämässä ja elinpäivien loppukiristä voi tulla niin kova, että siinä lähtee henki. Sitä sietää pohtia.

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä

2. Kesäpäivä yhdeksän vuoden takaa

…………………………………..

En ole intohimoinen teatterissakävijä. Elokuva on kiilannut useimmiten edelle. Seela Sella näyttelemässä Hitleriä kiinnosti heti, kun siitä luin. Sekin olisi saattanut jäädä näkemättä, ellei serkkuni olisi välittömästi järkännyt asiaa. Mitäs muuta voi yritysaktiivilta ja matkatoimiston bossilta odottaa.

Hitler ja blondi on kolmetoista laulua teatterin lavalla diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle. Käsikirjoitus on Michael Baranin: Sella Hitlerinä, saksanpaimenkoira Blondina Verneri Lilja, pianistina Niina Ranta.

Näytelmän fokus on kova, ja tuntiin neljäänkymmeneen minuuttiin puristettuna – etten sanoisi haastava. Ei hätää. Draama kykenee avaamaan aivan uusia kulmia diktaattorin persoonaan. Kolmeentoista ”lauluun” pilkottu esitys fragmentaarisuudessaan lisää näkökulman toisensa päälle. 

Osio ”Lompakot” on itselleni vaikuttava, ja tähän päivään nouseva kuvaus rahan ikuisesta vallasta aivan kaikkeen. Olisiko toinen maailmansota hulluine houreineen ollut vältettävissä ilman suuryhtiöiden rahoitusta natsipuolueelle?

Hitler ja blondi on Seela Sellan näyttelijäntyön huikea näyttö – vai miksi sitä pitäisi sanoa. Tulkinnaksi jostain käsittämättömästä, joka alkaa saada ymmärrettäviä muotoja. Istuin penkissä ja ajattelin ihastuksen tunteita Sellaan, joissa häivähti jopa erotiikkaa. Pianistin rooli jäi nyt näyttelijäntyönä sivuosaan, mutta Hitlerin koirasta me kuullaan vielä – tai nähdään.

Käsittääkseni näytökset ovat loppuunmyytyjä, nekin, jotka siirtyvät täältä Työviksestä syksyllä Hesaan lienevät jo varattuja. No, Musta pörssi… mutta kyllähän tämä pitäisi filmata ja telkkaan saada. Varmasti niin on jo tapahtunutkin? Muuten, Seela Sella on edesmenneen äitini ikäinen roolissaan.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

Mun äiti: Elämä henk. koht.

Kohta on taas Hitlerin syntymäpäivä.

………………………………..

”Se on kalliimpi kuin oletin… Se johtuu ihan vain inflaatiosta, eli ota tai jätä… Seitsemällä tonnilla sinulla on toimiva brasilialainen Rossi, sanoi Marko ja sulki puhelimen.”

Juonivetoiset, tai tarinaan fokusoivat romaanit eivät ole olleet kovin usein lukulistallani. Yhtä vähän kuin virolainen nykykirjallisuus – lyriikkaa lukuun ottamatta. Eeva Parkin trilleri viimeisellä rajalla kiinnosti edellä mainitusta syystä. 

Parkin romaani sai Virossa Eduard Vilden kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Teos on käännetty saksaksi, ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Tuore suomennos on Sanna Immasen. 

Park (s.1950) on aloittanut runoilijana, kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä, lyhytkertomuksia ja romaaneja. Viimeisellä rajalla on takakannen mukaan määritelty psykologiseksi trilleriksi. Trilleri riittää – joskin jännitteinen ja taitavasti rakennettu.

Draaman kaaren mukaan, alussa näytetyllä aseella on ammuttava. Viimeisellä rajalla petaa ja rakentaa ratkaisunsa aivan viimeisiin virkkeisiin. Ne ovat aavistettavia, mutta eivät ilmeisiä.

Ikikulu sipulivertaus sopii romaanin rakenteeseen: ydintä kohti kuoritaan kerros kerrokselta. Tarina etenee silti ”kertomuksena”, eteenpäin kulkevana ja takaumia hyödyntäen, ei niinkään sisäisen maailman erittelynä. Park rakentaa toden tuntua nykyhetken pienten yksityiskohtien kuvauksin.

Parkin kieli on tiivistä, minäkertojan ääni vivahteikas, mutta toisinaan ”tapahtumia selostava”. Kokonaisuutena kirjasta jää lukemiseen vetävä vaikutelma. Tarina itsessään ei ole uusi eikä ikuisuutta tavoitteleva, mutta erinomainen lukuromaani.

Lopuksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Sofi Oksasen Puhdistuksessa Lindan tytär Zara on huijattu prostituoiduksi Saksaan. Hän pakenee, mutta saa rikolliset peräänsä. Täsmälleen samoin käy Parkin romaanissa, joka on julkaistu neljä vuotta ennen Puhdistusta. Oksasen romaanissa Zara on toki sivujuonne, ja teema laajentuu syvemmäksi ja useamman tarinan kudokseksi.

…………………………………

Ekstralinkissä:

1. Lue sata klassikkoa tunnissa.

2. Blogi suosittaa kahta kirjaa.

…………………………………..