Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.
Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.
Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.
Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.
Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.
Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.
Joutuiko Fine van Brooklyn veteen vai tuuleeko siellä lujaa? Mikä on veden lämpötila? Voisin kuvitella että Tampereen isot vedet ovat vielä kylmiä.
Mutta ajatuksena äärimmäisen herkullinen: kirjoittaa tunnin kaksi, sitten mennä uimaan, ja friskaantua siihen määrään että jaksaa vielä pitemmän rupeaman!
Täällä en kyllä mereen mene uimaan. Se on AINA liian kylmää. Teen siis töitä kotona ja käyn uimahallissa, paitsi että nyt se suljetaan kuukaudeksi. En tajua mitä sitten teen.
Fine jäi yöpöydälle, kun pyöräilin työhuoneelle aamulla. Saattaa olla, että luen kokoelmasta toisenkin stoorin, ehkä…
Tänään on ollut tuulinen päivä, suorastaan myrskyinen. Järvi Pyynikinharjun eteläpuolella on Pyhäjärvi ja vesi mulle liian kylmää. Päivän katko on monesti portaiden nousu näkötornille ja takaisin, tai pätkä lukemista. Keskeneräisten pinossa on nyt päällimmäisenä Antonio Munoz Molinan Sefarad.
Olen käynyt koulua Kangasalla, enkä ikinä oppinut niitä järvien nimiä. Roineen armaiset aallot muistan, mutta oli kylmää vettä!
Noh, yleensä olin ”kotona” Pohjanmaalla kesien aikana, mökillä, pienen järven rannalla, rantasaunana Etelä-Pohjanmaan paras savusauna!
On kyllä hyvä olla asunut 27 paikkakunnalla, tuntee ja tietää eikä oikeastaan enää hämmästy juuri mitään. Toisaalta hämmästyksen aiheita löytyy sitten kirjoista sitä enemmän ja lukemisesta. Ja vaikka kukkien katsomisesta.
Suomen lyhyt suvi. Täällä meitä paiskaa kohta ukkonen. Siis mitä suotta diminutiivi, Ukkohan se on joka kolistelee yläkerrassa.
Hei,
pitipä vielä tähän ihmetellä millainen kiertäjä pitää olla asuakseen 27 paikkakunnalla. Itseäni on ”harmittanut” etten ole pidempään asunut kuin mainitsemallasi Kangasalla. Kuukautta, kahta muualla ei voi oikein asumiseksi mainita. Totta on, että kirjoilla pääsee minne päin maailmaa vaan, kirjalliset näyttämöt ovat itseänikin aina viehättäneet, viimeisessä romaanissa on pitkä kohtaus Pekingistä. Mutta muuten olen miettinyt, että asuminen useammassa paikassa on avartavaa.
Asuminen siellä sun täällä, mantereiden ja maanosien ylittäminen on meillä pohojalaasilla veres, vaikkei oltaasikaan kuin inhoja valkonaamoja.
Mustalaisretkueeksi kotikylien ihmiset meidän porukkaa kyllä kutsuivatkin. Eivät takanapäin, vaan naurussasuin suoraan päin naamaa.
Vaikeinta on kyllä ylittää länsi-itä, itä-länsi -suunta ja siis Suomessa. Mentaliteetti ja maisemat ovat justiinsa kuin itä ja länsi, jotka eivät ikinä kohtaa.
Inhosin jo nuorena tyttönä Fine van Brooklynia, minusta se oli tylsä ja ikävä. Luultavasti käsitykseeni vaikutti se, että olin aiemmin lukenut Waltarin toisen pienoisromaanin Vieras mies tuli taloon, joka on minusta yhä tiheätunnelmainen ja hyvin kirjoitettu (pakosta kirjoitetu jatko-osa Jälkinäytös ei sitä ole), joten odotukseni olivat suuret. Tosin ei minua innostanut kyllä Suuri illusionikaan.
Ishiguron romaani pitääkin laittaa harkittavien listalle, kiitos vinkistä.