Terveiset Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Vuonna 2007 julkaistiin kaksi populaaria runokokoelmaa: Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä – valitut runot 1975-2007 ja Tommy Tabermanin Runot 1970-2006. Nyt, kun Tabermankin on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan, muistin arvion, jonka tein alkuvuoden 2008 Nuoren Voiman kritiikkinumeroon. Se saattaa olla tänään vieläkin ajankohtaisempi. Tässä kritiikin tiivistetty versio.

Tommy Taberman 1947-2010

Juice Leskisen ja Tommy Tabermannin sanataiteesta löytyy monta yhdistävää tekijää. Aloitetaan helpoimmasta: kansansuosiosta ja rehvakkaista myyntiluvuista. Ne ovat olleet kautta aikain kavahdettava yhtälö niille, jotka tietävät mitä on Oikea Taide. Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin viihteellisten tusinakirjojen tekijäksi.

Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja. Halveksittavia tai kannustettavia – se onkin jo vaikeammin arvioitavissa.

Juicea ja Tommy Tabermannia yhdistävä tekijä on vetäytyminen vallitsevista arvoista, astuminen syrjään ja asettuminen saarnamieheksi asiansa puolesta. Tarkemmin ajatellen ei ole paradoksaalista korostaa yksilöä ja olla samalla massan suosiossa. Suuri yleisö on harhaa, se on vain valtava joukko yksittäisiä ihmisiä. Sekä Juicen että Tommyn tekstit ruokkivat näiden ihmisten sisäistä kapinaa, tyytymättömyyttä, toiveita ja unelmia.

Sitä pidän paradoksina, että Tabermannin tekstit ovat kliseisiä olematta silti falskeja. Vilpitön suhtautuminen omaan työhön, asiaansa uskominen ja horjumaton seisominen sen takana vuosikymmenestä toiseen on aseistariisuvaa. Kaiken tyyppisellä runoudella on paikkansa. Vain niiden tehtävät ja kohderyhmät eroavat. Tabermann on eroottisen runolandian kiistaton kuningas.

Tabermann keskittyi rakkauden ja suorasukaisen erotiikan tematiikkaansa jo muutaman ensimmäisen kokoelman jälkeen. Humanismi ja yhteiskuntatietoisuus ovat lisänneet osuuttaan myöhemmissä runoissa, vaikka synteesi tästä ajattelusta kiteytyy jo 90-luvun säkeissä: ”Älkää kuunnelko niitä / jotka järjen nimessä / kieltäytyvät jakamasta rakkauttaan / kaikkien elollisten kanssa / sillä vain rakastamaan kykenevät / ovat täysissä järjissä”.

Kuka muu kuin Tabermann uskaltaisi sisällyttää runoihinsa värisevän sielun, enkelten naurun, tyydyttämättömästä himosta vapisevan lihan tai onnen opetuslapset. Kliseiden vastapainoksi löytyy toki sävähdyttävän komeitakin metaforia: ”ja me lauloimme verestä / joka ei virrannut turhaan / niin kuin islamin lapset laulavat / valmistautuessaan häihin / miinojen kanssa”.

Tabermannia voisi syyttää yksisilmäisyydestä, siitä että runojen naiset saavat oikeutuksensa vain miehen halun kautta. Tai runojen ruusunpunaisen maailman vastavoiman puutteesta. Mutta tarkoitus pyhittäköön keinot. Eroottinen kärjistys on tehonnut enemmän naissukupuoleen. Ja runojen vastavoimaksi voidaan ajatella koko yhteiskuntaa. Sen rahanahneita yksilöitä ja yhä kylmemmäksi kiihtyvää menoa, jossa elämyksiä haetaan iltalehdistä ja toinen toistaan typerämmistä TV-formaateista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!