Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”
Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.
Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.
Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.
Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)
”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.
Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”
Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.
Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”