Ymmärtämisen pakko?

Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”

Réne Margitte, sarjasta The Lovers.

Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.

Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.

Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.

Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)

”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.

Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”

Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.

Réne Margitte: Ceci n´est pas une pipe

Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”

2 Replies to “Ymmärtämisen pakko?”

  1. Hei,
    syksyn höpöhöpö-kähinöistä tuli nyt tämä kommenttisi vastaan.
    Koska sinun tekstisi ei näytä höpinältä, haluaisin tietää, kävitkö näyttelyssäni ja luitko riepoteltavaksi otetun tekstini? Vai perustuvatko aika rankat lauseesi vain Hesarin aika huonoon artikkeliin?

  2. Hello,
    kyllä provosoiva tekstini perustuu Hesarin artikkeliin, josta juttu lähti laajentumaan myös kielen, ja erityisesti runon ymmärtämistä käsitteleväksi. Töitäsi toki olen tsekannut netistä ja portfoliostasi. Niistä ei kahta sanaa. Ne ovat upeita ja vaikuttavia. Erityisen säväyksen teki valkoisilla kankailla peitettyjen objektien kuvasarja.

    Kohtuutonta on, että Hesarin juttu kulminoitui näyttelyysi ja tekstiin. Kysymys on laajempi ja yleisempi. Mun blogilla ei siinä ole mitään merkitystä, niin harva lukee näistä muuta kuin muotijuttuja ja kakkureseptejä. No jaa, Jukka Kemppisen blogi saa ehkä merkittviä kävijämääriä…

    Taideteoksen tai sen työprosessin ja lähtökohtien kuvaus on vaikea laji, ellei mahdoton. Mutta vain mahdotonta kannattaa yrittää, muuhan me jo osataan. Mun peruspointiksi jää väittämä kielen mahdollisuuksista. Usein käy niin, että sitä, mille ei tahdo sanoja löytyä, kuvataan turhan hämärästi ja monimutkaisesti.

    En toki hae ymmärtämisen pakkoa, kuten jutusta näkyy. Runoilijana ja kirjailijana taistelen noiden samojen asioiden kanssa joka päivä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!