Ei miljoonabudjettia, ei erikoistehosteita, ei mykistäviä maisemia, ei vauhtia, ei fantasiaa, ei osoittelua, ei kannanottoja, ei lavasteita, ei glamouria, ei kohunäyttelijöitä, ei mitään ylimääräistä.
”Olen onnellinen, että onnistuin tekemään jotain näin yksinkertaista”, sanoo Michael Haneke elokuvastaan RAKKAUS. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi juuri itävaltalaisohjaajan työn parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla.
Olin vähällä kirjoittaa aloituslistaani: ei kauniita näyttelijöitä. Se olisi ollut silkka vääryys. Toisessa pääosassa näyttelevä 86-vuotias Emmanuelle Riva hehkuu tyyntä kauneutta ja sisäistä valoa ennen lopullista luhistumistaan.
”En koskaan tee elokuvia väittääkseni tai osoittaakseni jotain, eikä tämäkään tarina kerro yhteiskunnallisista epäkohdista vaan kahdesta ihmisestä. Kaikki olennainen tapahtuu heidän kodissaan.”
Vauhdikkain kohtaus syntyy, kun valokuilun ikkunasta lennähtää kyyhkynen sisään toistamiseen. Kömpelösti liikkuva Jean-Louis Trintignant koettaa vangita linnun huovan sisään. Huomatkaa myös alun upea otos: väki kerääntyy saliin odottamaan konsertin alkua – elokuvayleisö tuijottaa yleisöä valkokankaalla. Kuva ei koskaan leikkaa konserttilavalle.
Haneke täyttää maaliskuussa 71 vuotta. Väitän, että tämän elokuvan teko ei olisi nuoremman sukupolven ohjaajalta luonnistunut. Ei sen katsominenkaan kaikilta onnistu. Muutama katsoja poistui sunnuntai-illan näytöksestä kesken elokuvan.
Rankasta aiheestaan huolimatta elokuva välttää sentimentaalisuuden ja patetian. Se vain tapahtuu, puhdas ja kipeä viilto katsojan mieleen. Koin pimeässä salissa silkkaa ahdistusta. Jokainen kuitenkin katsoo elokuvan oman henkilöhistoriansa läpi. Suosittelen lämpimästi. Saattaa nimittäin tovi vierähtää ennen kuin on tilaisuus nähdä yhtä tinkimättömällä otteella tehty elokuva.