Ystäväni sanoo, että merkittävän kirjan on oltava tarpeeksi pitkä ja paksu, jotta lukija ehtii elää sen maailmassa. Olen ollut jyrkästi eri mieltä. Olen myös jättänyt väliin, tai heittänyt surutta kesken kirjat, jotka eivät tee heti vaikutusta. Nyt pitää pikkuisen peruuttaa.
Perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa sai Nobelinsa viime vuoden lokakuussa. Ryntäsin heti divariin ja sain käsiini Maailmanlopun sodan, yhden hänen keskeisistä teoksistaan. Luin sen loppuun vasta eilen.
Olin luovuttaa kahdensadan sivun jälkeen. Jarkko Tontti sai jatkamaan, hän kehui kirjaa blogissaan. Puhkuin kaksisataa sivua lisää. Tuli pitkä paussi ja luin välissä metrin korkuisen pinon muuta. Vargas odotti yöpöydällä tyynesti. Pari viikkoa sitten Maailmanlopun sota alkoi uudelleen.
Vargasin romaani on eeppinen, usean päähenkilön ja isojen joukkojen panoraama. Vasta viime sivuillaan stoori alkaa keskittyä henkilöiden välisiin draamallisiin ihmissuhteisiin. Otetaan vastakkainen saman lajityypin esimerkki: Hemingway, Espanjan sisällissota ja romaani Kenelle kellot soivat.
Hemingway, myös nobelisti, on miehiseen uhoonsa piiloutuva nyyhkyromantikko. Jos ette usko, kerratkaa mainitusta kirjasta Robert Jordanin ja Marían rakkauden täyttymys. Vargas sitävastoin tuo henkilökohtaiset suhteet esiin kalpeammin. Emotionaalisuus jää ”outsiderin” tasoon.
Vargasin yli 700 sivun tiiliskivestä olisi helppo sanoa, että se on sodanvastainen romaani, tappamisen hulluuden parodia. Mutta ei jäädä ensimmäiseen ajatukseen, se on liian helppo ja ilmeinen. Maailmanlopun sota on vastaisku ideologioille. Kaikille ideologiolle.
Maailmanlopun sodassa taistelevat hallituksen joukot ja kapinalliset, ateistit ja uskovat. Hyvän Jeesuksen kannattajat ja koirat. Lopputulos on arvattava ja älyttömyydessään hirvittävä. Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.
Vargas ottaa työvoiton, kirjan mitta on tärkeä. Ilman taustoitusta finaali jäisi ohueksi julistukseksi. Epätavallista, että on taisteltava kuusisataa sivua viimeisen sadan sivun valaistumiseen.
Romaanin rakenne on suoraviivainen ja kronologinen, Vargas hyödyntää vain vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa. Haluaisin taitavamman sommittelun, mutta taas pitää tinkiä: Vargasin ratkaisu toimii, ja kirjallisen massan hallinta saattaisi käydä muuten hankalaksi.
Nobelistin kirjasta jää kahtalainen maku: puurtaen luettu ja silti sellainen jälki, joka ei haalistu. Lopun käänteet kehystävät seitsemänsadan sivun ideologian. Ei ihan romaanien top kymppiini, mutta lähelle. Viimeiset rivit Vargakselle sivulta 690:
”Natuban Leijona seuraa kuolinkoreisen naisen katsetta ja näkee aamuauringon punaiseksi värjäämän ruumiin päällä olevat pidot: rottia on kymmeniä, ja ne käyskentelevät ruumiin kasvojen ja vatsan päällä, ruumiin josta on enää mahdoton sanoa onko se ollut mies vai nainen, nuori vai vanha. Niitä tulee joka puolelta tulipaloja pakoon, tai siksi että paholainen on voittanut sodan, nainen sanoo katkonaisesti. Kunpa ne eivät söisi häntä, sillä hän on vielä viaton. Heitä hänet tuleen Leijona kulta, Hyvän Jeesuksen tähden.”