Suosikkikirjat – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Kazuo Ishiguro ja nobelistin kolme pointtia

16.11.2017

16:40

Kommentoi on Kazuo Ishiguro ja nobelistin kolme pointtia

Elokuvat, Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Suosikkikirjat

Kazuo Ishiguro, Keltainen kirjasto, Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta

Kirjallisuuden Nobel 2017 meni Nagasakissa 1954 syntyneelle brittikirjailija Kazuo Ishigurolle. Hänen tuotantoaan on käännetty yli 30 kielelle. Neljän lukemani romaanin perusteella uskallan pitää valintaa hienona. Tosin, jos lukemisjärjestykseni olisi ollut toinen, mielipiteeni ei olisi aivan yhtä ehdoton.

Ensimmäinen lukemani Ishiguro oli Tammen keltaisessa kirjastossa 1990 julkaistu Pitkän päivän ilta. Suomennos Helene Bützov. Elämys oli siksi vahva, että se sai lukemaan 2005 julkaistun dystopian Ole luonani aina. Porttiteoria toimi ja luin lisää, mutta 2002 julkaistu Me orvot ja 1983 suomennettu Silmissä siintävät vuoret ei jättänyt aivan yhtä syvälle käyviä muistijälkiä.

Ishiguron bibliografiaa voi pitää suppeahkona. Novellikokoelma, seitsemän romaania ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta. Jokaisella julkaisullaan nobelisti on kuitenkin ollut ehdolla, tai saanut jonkin merkittävistä kirjallisuuspalkinnoista. Pitkän päivän ilta sai Bookerin 1989. Kirjasta on tehty James Ivoryn ohjaama filmatisointi. Pääosissa Anthony Hopkins ja Emma Thompson. Elokuvasovituksen Ole luonani aina -romaanista ohjasi Mark Romanek. Vahva suositus kummallekin.

En ole pitänyt kirjallisuuspäivityksissäni juonikuvauksia merkittävinä. Ne eivät tee oikeutta merkittävän kirjan syvyydelle ja moneen suuntaan haarovalle tarinarihmastolle. Sen sijaan koetan sijoittaa teokset kirjalliseen jatkumoon ja kiteyttää niistä jotain oleellista. Juonikuviot (mikäli sellaisia on) selviävät lukemalla.

Vaikka Ishiguron teokset liikkuvat keskenään hyvinkin erilaisissa tarinakehyksissä, niistä löytyy yhdistävä tapa rakentaa romaanit. Tiivistän tunnusomaiset piirteet kolmeen pointtiin ja yhteenvetoon:

1. Ishiguron romaaneja leimaa keskittyminen mielensisäisiin liikkeisiin, vähäiset ja hitaat siirtymät, jopa tapahtumattomuus. Tekstin yllä leijuu maaginen ote, josta alkaa kehkeytyä tarinan jännite ja lukemisen imu. Romaaneissa on selkeä metataso, jonka perusideat puetaan tarinamuotoon. Useimmiten kehittyvää kertomusta voisi kuvata sanalla ”haikea”.

2. Ishiguro luo kirjojensa rakenteen aloittamalla jostain merkityksettömän tuntuisesta tapahtumasta. Vähitellen näille ”sivuasioille” alkaa kertyä korkoa ja ne ohjaavat lukijaa kuin vaivihkaa kirjailijan haluamaan suuntaan. Mitään ei sanota suoraan, lukija joutuu rakentamaan tarinaa mieleensä omien oivallustensa mukaan. Tulos on tehokkaampi kuin suoran kerronnan kuvaukset ihmiselämän käännekohdista.

3. Nobelistin ”käänteinen menetelmä” lähtee liikkeelle tarinan lopusta, ikään kuin sen ulkopuolelta. Kulunut sipulivertaus sopisi tähän: ydintä kohti mennään kuorimalla kerros kerrokselta. Tai niin kuin kultaa huuhdottaessa: alussa on sameaa vettä vaskooli täynnä, mutta vähin erin arvokkain paljastuu pohjalta. Sisäisissä monologeissa ja replikoinnissa Ishiguro käyttää ohipuhumisen metodia, tärkein jää aina rivien väliin, mutta aavistettavaksi ja oivallettavaksi.

Yhteenvetona ja loistavan teoksen tunnusmerkkinä voisi pitää sitä, miten kirja ei lopu eikä tyhjene viimeisen pisteen myötä. Se esittää itsestään yhä uusia tulkintoja, vaivaa mieltä ja jättää pohtimaan syitä tarinan henkilöiden käytökseen.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Juttu Keltaisesta kirjastosta: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

2. Ote nobelistin 2010 palkintopuheesta: ”Ymmärryksen avaimet”

…………………………………………….

Kyllä kestää kääntäjää kehua

Kirjoittanut Juha Siro

31.10.2017

17:38

Kommentoi on Kyllä kestää kääntäjää kehua

Maailmankirjallisuus, Suomennokset, Suosikkikirjat

Cormac McCarthy, Kaijamari Sivill, Veren ääriin

Kerran luettuun romaaniin tulee tartuttua harvemmin uudelleen. Lyriikan kanssa on toisin, mutta se on oma lukunsa. Cormac McCarthyn Blood Meridian ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 2012 Kaijamari Sivillin kääntämänä nimellä Veren ääriin.

Olen kirjoittanut amerikkalaisesta ”nykyklassikosta” blogiin aiemminkin. Syystä jos toisesta luin romaanin uudelleen. Hain lähdetietoa, mutta lopulta koko kirja tuli käytyä läpi, joskaan ei aivan sivunumeroiden mukaisessa järjestyksessä.

Olen sanonut aiemminkin miten kääntäjät jäävät useimmiten liian vähälle huomiolle. Hyvä käännös pelastaa vaatimattoman tekstin, huono pilaa ansiokkaankin teoksen. Luovuudessaan ja kirjoittamattomien merkitysten välittäjänä kääntäjän panos on alkuperäisen tekstin veroinen. Ei toista ilman toista.

McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Päivitykseni pointti on kuitenkin kehua useasti palkitun (mm. Valtionpalkinto 2011) Kaijamari Sivillin suomennostyötä.

Veren ääriin pysyy suosikkilistallani monestakin syystä. Lopun ekstralinkistä löytyvät syvemmät perustelut ja tarkempi ruodinta. Otan tähän lyhyen esimerkin Sivillin nautittavasta suomennoksesta, vaikka muutaman rivin ote kykenee niin vähään. Replikoinnin ja toiminnallisen tekstin ohella McCarthy käyttää runsaasti luontokuvia. Niihin on löydettävä loputtomasti rikkaita ilmaisuja, jotka eivät ala toistaa itseään.

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

…………………………………………….

Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Kirjoittanut Juha Siro

8.9.2017

17:38

Kommentoi on Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Kritiikit, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suosikkikirjat

Äärimmäisen onnen ministeriö, Arundhati Roy, Joutavuuksien jumala, Kashmir, Otava

Intialainen Arundhati Roy julkaisi esikoisromaaninsa Joutavuuksien jumala vuonna 1997. Teos palkittiin Bookerilla, kirja käännettiin kymmenille kielille ja siitä tuli kansanvälinen myyntimenestys. Roysta tuli yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taisteleva kansalaisaktivisti, joka julkaisi artikkeleita ja esseitä. Uutta romaania odotettiin kiihkeästi 20 vuotta.

Joutavuuksien jumala kuuluu yhä omaan Top kymppiini. Eroineen ja yhtäläisyyksineen se on otettava pohjaksi arvioitaessa Royn tuoretta romaania Äärimmäisen onnen ministeriö. (Otava. Suom. Hanna Tarkka) Siinä missä Joutavuuksien jumala kertoo intialaisen suvun tragedian, uusi romaani laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.

Äärimmäisen onnen ministeriön keskiössä on Intian, Pakistanin ja Kashmirin konflikti ja sen myötä muun muassa sota, ihmisoikeudet, vähemmistöt, etniset puhdistukset, kidutus, vapaustaistelut ja pakolaiset… Liki 500-sivuisessa tarinassa Roy nostaa esiin myös kaiken yhteiskuntaa hiertävän epäoikeudenmukaisuuden kasteista korruptioon ja politiikkaan.

Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin alueen, jonka levottomuudet kiihtyivät jo 1940-luvulla. Kaksisataatuhatta Kashmirin hindua pakeni 1990-luvulla pakolaisleireille Jammun tasangolle. Äärimuslimien ja äärihindujen kiistat jatkuvat yhä. ”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon”, Roy kirjoittaa.

Joutavuuksien jumala rakentaa selkeän, jo antiikin tragedioissa koetellun draaman kaaren. Äärimmäisen onnen ministeriö on lukijalle ”vaikeampi”, lukuisiin suuntiin rönsyävä tarinoiden rihmasto, joka vasta viimeisellä sadalla sivullaan kehii tarinansa rakennetta kokoon. Lukemista ei helpota Royn tapa mainita nimeltä jokainen mitättömässäkin osassa vilahtava henkilö, joista vieraan kulttuurin vuoksi on vaikea aluksi tunnistaa onko kysymyksessä mies vai nainen. Romaanin rakkaustarina (totta kai) kiertyy mukaan kuin vaivihkaa.

Entä vastaus otsikon kysymykseen. Äärimmäisen onnen ministeriö on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna tärkeä kirja, jolla on kirjallisuudessa selkeästi oma, profiloitunut paikkansa. Kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Roy ei olisi voinut kirjoittaa romaaniin mitään itseään toistavaa – näkökulman piti laajentua.

Royn esiin nostamat yhteiskunnan ongelmat ovat globaaleja, eivät ainoastaan hänen kulttuuritaustaansa koskevia. Romaani on nielaissut sisäänsä hengästyvän laajan tematiikan. Nostan tähän vain muutaman aiheen ja lyhyen lainauksen Royn tekstistä:

KASTIT: ”Mitä kastia olivat Jeesus ja Gautama Buddha? Mitä kastia oli Marx? Mitä kastia oli profeetta Muhammed? Vain hinduilla on, heidän pyhiin teksteihinsä kirjoitettu epätasa-arvo.”

SUKUPUOLINEN SORTO: ”Haluaisin olla mukana hautajaisissa /…/ Naisia ei päästetä haudan luo. Siellä voidaan käydä myöhemmin, kun muut ovat poistuneet. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Suojeltiinko hautaa naisilta vai naisia haudalta?”

POLITIIKKA: ”Poliitikoiksi pyrkivät saivat uralleen lentävän lähdön filmaamalla itseään pitämässä vihantäyteisiä puheita tai hakkaamassa muslimeja ja lataamalla videot YouTubeen.”

KANSA: ”Intian mantereella tapahtuva tyhmistyminen vauhdittui ennen näkemätöntä tahtia, eikä siihen tarvittu edes sotilaallista miehitysoperaatiota.”

USKONTO: ”Ihmiset huomaavat kylän moskeijassa seisovan sotilaan, joka katselee heitä. Mies ei ole riisunut saappaitaan pyhällä paikalla. Alkaa huuto. Kiväärinpiippu kohoaa hitaasti ja tähtää. Ilma kutistuu ja kovenee.”

VAPAUSTAISTELU: ”Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita.”

Äärimmäisen onnen ministeriö päätyy varovaiseen toivoon, mutta sitä ennen, toiseksi viimeiselle sivulle Roy kirjoittaa ristiriitaisen ja lohduttoman kuvan: ”Hänet haudattaisiin niin kuin hän halusi – kasvottomana miehenä nimettömään hautaan. Häntä korvaamaan tulevat nuoremmat miehet olisivat kovapintaisempia ja ahdasmielisempiä eivätkä yhtä sovinnollisia. He olisivat todennäköisempiä voittajia, koska kuuluivat sukupolveen, joka ei ollut nähnyt muuta kuin sotaa.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Lahjaksi rynnäkkökivääri ja kranaatteja

2. MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

…………………………………………….

Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta

Kirjoittanut Juha Siro

13.7.2017

15:22

1 kommentti artikkeliin Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta

Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Suosikkikirjat

Juhani Aho, Papin rouva

Blogi päivittää 124 vuoden takaa. Juhani Ahon romaani Papin rouva on lajissaan ylittämätön kesäklassikko: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina”, kuten Rafael Koskimies 50-vuotispainoksen esipuheessa kirjoittaa.

Luin Papin rouvan pari kuukautta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna.

Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden ikuinen kaipuu, täyttymättömyys ja ikävä.

Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.

Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat.

Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.”

Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”

Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.

Oma, keskeneräinen käsikseni ottaa aikaa, mutta nappaan seuraavissa jutussa kiinni päivänkohtaisempiin aiheisiin. Lukulistalla on tuoreita kirjoja. Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!

……………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Maailmankirjallisuuden lyhyt oppimäärä

2. Maailmankirjallisuuden ensimmäinen bestseller

……………………………………………….

”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Kirjoittanut Juha Siro

24.5.2017

14:15

Kommentoi on ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Suomennokset, Suosikkikirjat

Dorén raamattu, Liisa Ryömä, Muistissa, Taiteilija Klingsor, Torgny Lindgren

Torgny Lindgren syntyi Ruotsin Västerbottenissa 16.6.1938. Opettajaksi opiskelleesta miehestä tuli kirjailija. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Taiteilija Klingsor julkaistiin tänä keväänä Liisa Ryömän suomentamana. Torgny Lindgren poistui keskuudestamme 16.3.2017. Useasti käännöksistään palkittu Liisa Ryömä 70-vuotiaana 9.5.2017.

Lindgren kuului Ruotsin kirjallisuuden kärkinimiin. Miten sellainen käsite ja arvostus saavutetaan? Ehkä se on summa, joka syntyy tunnettuudesta, myötäsukaisista kritiikeistä, myyntiluvuista sekä 25 kielelle myytyjen käännösoikeuksien saldosta. Kirjailija oli myös Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991.

Lindgreniltä on suomennettu kuunnelma, kaksi novellikokoelmaa ja kahdeksan romaania. Olen lukenut valtaosan, viimeistä en. Sitä edellisen, nimeltään Muistissa, luin juuri. Lindgren kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Parisataasivuisissa romaaneissa on syvyyttä, mutta ei yhtään turhaa sanaa. Lingdrenin lähtökohdaksi riittää yksinkertainen ideataso, josta hän alkaa kasvattaa – kliseisesti ilmaistuna – elämää suurempia tarinoita.

Esimerkki: romaanissa Dorén raamattu lähtökohtana on analfabeetti, luku- ja kirjoitustaidoton muistelija, joka alkaa purkaa elämäänsä Sony MZN 710 -nauhurille. Hän näkee maailman kuvina ja kykenee jäljentämään kadonneen Dorén raamatun kuvat muistelmiensa tueksi. Tai toisinpäin, romaanissa Oikea maisema, sokea urkuri sanoo: ”Taide on myös sokeille.” Ja taiteilija vastaa: ”Jos minä olisin sokea, maalaisin korvakuulolta.”

Meillä Lindgrenin etäinen, kirjallinen sukulainen on Veikko Huovinen. Vielä lähemmäs pääsee Mikael Niemi menestysromaanillaan Vittulajänkä. Kaikki ponnistavat pohjoisen suullisesta kertomaperinteestä, johon kietoutuu veijaritarinoita, magiaa, naurettavaa hulluutta ja ylivertaista liioittelua.

Muistissa –romaanissaan kirjailija kokee aluksi muistelmiensa kirjoittamisen mahdottomaksi ja väittää kustannustoimittajalle, ettei hänellä ole muistoja. Tai ne ovat valheellisia. Tai jokaisella ruumiinosalla on omat muistonsa, joita on mahdoton sovittaa yhteen. Lopulta huimia tarinoita alkaa soljua.

Silkan mielikuvituksen sekaan Lindgren ujuttaa usein mielipiteen tai vakaumuksensa: ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan! Sisältö on sivuseikka, mitätöntä. Pääasia on muoto! /…/ Saatan hyvinkin kirjoittaa mistä tahansa, kunhan löydän asiaan kuuluvan muodon! Muoto on pyhä! Meidän ikuisuuden kaipuumme on muodon kaipuuta. /…/

Luullakseni, muistan, olisin saarnannut, että intohimoisesti iloitsin siitä muodosta jonka löysin. Kuulin ja näin miten se sulkeutui kuin muna, jonka kuori sulki sisäänsä vettä etsivät ihmiset. Ja miten loppu oli välttämätön ja väistämätön juuri muodon tähden. Kaikessa kohtuuttomuudessaan. Ja miten kontrapunktit voisi livauttaa sekaan vain minun itseni ja mestarini Gustav Mahlerin iloksi.”

Summa summarum: Lindgren kykenee aina punomaan tarinoihinsa yllättäviä näkökulmia. Ja kuten otsikko julistaa, teksti tarjoaa aina lukemisen iloa ja jotain sanojaan suurempaa. Vahva suositus!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta

2. Fantasiaa Borgesin tapaan: Musteapina ja kuvitteellisten olentojen kirja

…………………………………………….

Maailmanmaineeseen haudan takaa

Kirjoittanut Juha Siro

4.4.2017

14:52

Kommentoi on Maailmanmaineeseen haudan takaa

Blogit ja postaukset, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Suomennokset, Suosikkikirjat

Bazar, John Williams, Stoner

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

Kirjoittanut Juha Siro

9.2.2017

18:28

2 kommenttia artikkeliin Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Novellit, Suosikkikirjat

George Saunders, Joulukuun kymmenes, Raymond Carver

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

Kirjoittanut Juha Siro

3.2.2017

15:34

2 kommenttia artikkeliin Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

Kirjallinen huumori, Kirjat, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

Elmo, Juhani Peltonen, Näköisveistos ruumiskirstusta

Perjantain päivityksessä on kyse ikuisuusasiasta. Otan kärjistetyn kiteytyksen heti alkuun. Kun kirjailija aloittaa tuotantonsa, huomio kiinnittyy hänen persoonaansa. Myöhemmin yhä enemmän siihen, mitä hän on kirjoittanut.

Kun kirjailija on edesmennyt, vain harva nousee sellaisen ikonin asemaan, jossa muistetaan sekä persoona että tuotanto. Suurimmalta osalta tekijöitä kummatkin painuvat unohduksiin jo elämän viimeisen suoran auetessa.

Kuva, Yle elävä arkisto, Håkan Sandblom. (Jarno Hiilloskorpi ja Kauko Helovirta)

Juhani Peltonen (1941 -1998) julkaisi yhdeksän runokokoelmaa, neljä novellikokoelmaa, seitsemän romaania, neljä näytelmää, pakinakokoelman, yksitoista radiokuunnelmaa ja kaksi tv-näytelmää.

Peltonen muistetaan parhaiten yhdestä teoksesta, josta tosin varioitiin kaksi radiokuunnelmaa ja tv-elokuva. Romaanihenkilö on tietenkin Elmo, kaikkien aikojen paras urheilija – kaikissa lajeissa. Andien talvikisoissa hän voitti 50-kilometrin hiihdon, vaikka otti torkut kesken kisan.

Elmo oli pasifisti ja ateistinen ortodoksi, joka voittojensa jälkeen ei halunnut kuulla Porilaisten marssia vaan virren: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie lapsikuoron laulamana. Hän vähätteli urheilumenestystään, poltteli piippua ja puhui mieluiten omenanviljelystä.

Peltosen kirjailijanlaatu on kenties omaleimaisinta mitä meillä on kirjoitettu. Hänen henkilönsä olivat iloisia pessimistejä ja raskasmielisiä romantikkoja. Kielellinen kekseliäisyys, oudot assosiaatiot ja synkkä huumori ovat kirjailijan tunnusmerkkejä.

Peltosen teosten nimet antavat aavistuksen tekstien luonteesta: Felix Navitan etu- ja takaraivo, Pitkää omalaatuista rykimistä, Jumalan kuopus, Iloisin suru, Norjasta ostettu posliinitonttu, Puisto jouluksi, Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä…

Nappasin kotihyllystä yöpöydälle pari Peltosen runokokoelmaa. Muistikuvani kymmenien vuosien takaa ei ollut haalistunut. Päinvastoin, vuosien kaikupohja on syventänyt tekstejä ja nostanut pintaan niiden kirpeän surumielisyyden: ”Silmänräpäyksen alusta loppuun / on tuskallisinta tietää / asioitten tila.”

Luin aikanaan myös Peltosen proosaa, mutta kotihyllyyn ei ole yhtä romaania enempää jäänyt. Tilaisuuden tulleen paikaan puutetta ja teen kierroksen divareissa. Lopuksi kaksi lyhyttä tekstiä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (wsoy1987).

Minuakin on uutterasti masennellut.

Koen tehdä taivalta öitse

aistimusten tuolle puolen.

Kuolemassa viehättää täydellisyys.

Se ei jää keskeneräiseksi tai työn alle

niin kuin elämä, jossa kuin hyvässäkin näytelmässä

parhaat kohdat ovat ehdottomasti

väliaika ja nopein reitti vaatenaulakolle.

…………

Mies haparoi lamppuaan ja on sitä mieltä,

että olisi lähdettävä viemään

perille valoisa lause.

……………………………………………………………

1. Ekstralinkki: ”Lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut”

2. ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

……………………………………………………………

Paperi T ja nobelistin esimerkki

Kirjoittanut Juha Siro

16.6.2016

18:12

Kommentit pois päältä artikkelissa Paperi T ja nobelistin esimerkki

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Musiikki ja sanoitukset, Romaanin kieli, Suosikkikirjat

Herta Müller, Ihminen on iso fasaani, Jussi Saarinen, Paperi T

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

Kirjoittanut Juha Siro

28.5.2016

13:01

Kommentit pois päältä artikkelissa ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Suomennokset, Suosikkikirjat

Cormac McCarthy, Juhani Brander, Kaijamari Sivill, Veren ääriin

Aamulehti julkaisi tänään (28.5.) Juhani Branderin hienon koko aukeaman jutun Cormac McCarthyn tuotannosta. Kirjailijaa pidetään yhtenä amerikkalaisen nykyproosan ”parhaista”. Brander nostaa juttunsa pääosaan McCarthyn Rajatrilogian: Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Oman listani ykkönen on edelleen Kaijamari Sivillin suomennoksena vuonna 2012 julkaistu Veren ääriin. Tein siitä taannoin arvion blogiin. Nyt se on nostettava tähän uusintana.

……………………………………………………………………

Suoraan asiaan: luin viikonloppuna tähänastisen elämäni vaikuttavimman kirjan. En sano, että parhaan, sellaiset asiat ovat suhteellisia. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa.

Pokkarin takakannessa sanotaan, että Veren ääriin on ”lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan jolla Lännestä kerrotaan.” Sekin on totta, mutta määritelmänä kovin kapoinen. Joissakin arvioissa olen törmännyt samaan luokitteluun. Kirjan varsinainen viesti on jäänyt tavoittamatta.

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen.

Sivillin suomennos ansaitsee kehut. Replikointi on upotettu tekstiin ilman sitaatteja tai dialogiviivoja. Niissä käytetään myös modifioitua murretta, joka ilmaisee puhujan sosiaalisen aseman, sivistyneisyyden tai oppimattomuuden eron. Romaanin edetessä väkivalta ja rumuus kääntyvät oudoksi kauneudeksi. Magian saa aikaiseksi McCarthyn säkenöivä ja ilmaisuvoimainen kieli.

Kirja kaihertaa mielessä lukemisen jälkeen ja pulputtaa uusia oivalluksia ja näkökulmia. Päähenkilö vertautuu Kristusmyyttiin, hänkään ei perimmältään tunne isäänsä. Persoona on kuitenkin ristiriitainen suhteessaan hyvään ja pahaan. Piru on yleisesti mielletty karvaisena sarvipäänä, tuomari Holdenista on tehty kuvan vastapari, karvaton valkoinen mies, kuin jättiläiskokoinen imeväinen.

Pojalla on mahdollisuus tappaa pahuuden olemukseksi henkilöitynyt tuomari, mutta hän ei sitä tee. Lopullisen välienselvittelyn koittaessa Holden sanoo hänelle: ”Kuule minua, mies. Minä puhuin erämaassa sinulle ja vain sinulle ja sinä et ottanut sitä kuuleviin korviisi.” /…/ Meidän kahdenvälinen kauna oli valmiina ja odotti jo ennen kuin tapasimme. Ja silti sinä olisit voinut muuttaa kaiken.”

Verenvuodatuksen symboliikka on kirjassa läsnä monin tavoin, aivan kuten se on keskeinen tekijä Kristuksen lunastusmyytissä. Nämä rivit eivät riitä arvioksi, eivät edes hipaisemaan McCarthyn romaanin syvyyttä. Suositus tämä voisi olla. Lue Veren ääriin. Miksi? Koska historia näyttää miten tärkeää on tunnistaa paha, sillä se on ikuinen kuin tuomari Holden:

”Hän ei nuku koskaan. Hän sanoo ettei kuole koskaan. Hän tanssii valossa ja tanssii varjossa ja on suuri suosikki. Hän ei nuku koskaan, tuomari. Hän tanssii, tanssii. Hän sanoo ettei kuole koskaan.”

……………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä toinen amerikkalaisen proosan kova nimi: ”Kirjailija ja vastenmieliset tyypit”

…………………………………………………………….