Knockout – nostalginen muisto noitien talosta

Tarvitsin tulevaan artikkeliin tietoa ensimmäisistä julkaistuista teksteistäni ja kolusin kirjahyllyä. Käteen osui Riina Katajavuoren ja Helena Sinervon toimittama MOT MOT Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 1995) Debyyttisikermäni nosti mieleen haikeankarheita muistoja. Erityisesti runo, joka innoittajana oli aikanaan Mohammad Ali.

Kuva: 100photos.time.com (Sonny Liston vs Mohammad Ali 1965)

Ali oli raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari ja yksi kaikkien aikojen suurimmista urheilijoista. Siis Cassius Glay, joka vaihtoi ”orjan nimeksi” kutsumansa uuteen. Siitä ei enempää, Wikipedia tietää kyllä jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Kun Ali määrättiin Vietnamin sodan kutsuntoihin uudelleen Houstonissa 1967, hän ilmoitti ettei aio osallistua sotaan, koska hänellä ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa: ”Eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.”

Tuli viiden vuoden vankilatuomio, meni mestaruusvyö ja ottelulisenssi. Ali oli vapaana takuita vastaan ja pääsi uudelleen mestaruusotteluun kolmen vuoden kuluttua – vahvempana kuin koskaan.

Mutta lähdetään ensikosketuksesta vuonna 1965. Luvassa oli raskaansarjan maailmanmestaruusottelu: Ali, vastaan Sonny Liston, jota rääväsuinen haastaja kutsui ”Isoksi, rumaksi karhuksi”. Kuljin päivittäin kouluun ohi Linkosuon kahvilan. Näyteikkunalle oli nostettu valtaisa täytekakku, koristeena nyrkkeilykehä, jonka kulmissa istuivat ottelun alkua odottavat marsipaanimiehet.

Kun ottelu oli ratkennut, marsipaani-Liston makasi näyteikkunassa kakun kanveesilla ja Ali seisoi tyrmäyskäsi koukussa hänen vierellään. Uransa aikana Ali kävi itse neljästi kanveesissa. Hän sanoi, että ensimmäisestä kerrasta (1962) tuli yksi hänen vahvuuksistaan. ”Kerran lattiassa käytyään ja noitien talossa vierailtuaan tietää miltä se tuntuu. Pelosta voi päästä ja voittaa ottelun.”

Kuva: money.cnn.com (Ali vs Joe Frazier 1975)

Sikermäni runo lähti Alin asenteesta. Kun minut itseni ”iskettiin kanveesiin” kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin, mielessäni saattoi häivähtää jotain samaa. Makasin teho-osaston letkuissa, morfiinista ja kipulääkkeistä sekavana sopertelin hoitajalle: ”Selviänkö hengissä?” Ja sain vilpittömän vastauksen selvällä Tampereen kiälellä: ”Em mää vaan tiärä.”

No… hengissä ollaan ja tänäänkin kirjoitetaan Pyynikin punatiilitehtaalla. Uusi romaani menee painoon ennen vuodenvaihdetta. Kannen luonnoksen olen nähnyt ja kovasti tykännyt. Kun lopullinen visualisointi on valmis, palataan siihen. Mutta tässä rivit 23 vuoden takaa.

Lepään kanveesilla ilman paitaa

jalat oikoisena, käsi koukussa kesken iskun

muissa maailmoissa autuaana

kuin vastasyntynyt ensimmäisen maitonsa imeneenä.

Utuverhon takana erotuomari

pudottelee pehmeitä numeroitaan,

ne leijuvat kirkkaassa valossa ja

kiertyvät perhosina pääni ympärille.

Olen kaukana ja poissa,

kunniavieraana noitien sokkeloisessa talossa,

vaskitorvet soivat

ja pasuunoihin puhalletaan

pronssikellot kilisevät silmieni takana.

Minut istutetaan juhlapöytään,

saan päähäni suipon hatun ja käteeni

paistokepin lävistämän vuohen kallon.

Viini juoksee lasiini

kimaltavana nauhana kuin pyhä virtsa.

Aika täyttyy ja minun on noustava,

astun kädet koholla köysien läpi, säteilen

ja loistan hehkuvana purjeena auringossa.

Tämä erä on minun!

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Toinen lapsuuden sankarini: ”Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme”

2. Toinen mestari: Robert De Niro ja ”Racging Bull”

…………………………………………….

”Personal hero” minulle ja Barack Obamalle

Nyrkkeilijä ja kansalaisoikeusaktivisti Muhammad Ali (s.1942) kuoli 3.6.2016. Urheilu-ura tuotti raskaan keskisarjan olympiavoiton 1960, sekä ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Sport Illustrated valitsi Alin Vuosisadan urheilijaksi 1999. ”Minä olin nyrkkeilijä, mutta Ali oli osa historiaa”, MM-tittelin Alille menettänyt George Foreman tiivisti.

Presidentti Barack Obama kertoo pitäneensä oman ehdokkuustaistelunsa aikana työhuoneensa seinällä kuvaa 1.10.1975 käydystä Alin ja Joe Frazierin kamppailusta. Se oli innostuksen ja kiitoksen osoitus hänen periksi antamattomalle, ”henkilökohtaiselle” sankarilleen.

Seurasin nuorena Alin uraa, enkä aina ymmärtänyt kaikkea muuta sen ympärillä tapahtuvaa kohua. Tajusin vasta myöhemmin kuinka kova juttu oli vuonna 1967 kieltäytyä asepalveluksesta ja varmasta pestistä Vietnamiin.

Yleinen mielipide leimasi miehen petturiksi. Kaikki mistä hän oli urheilijana unelmoinut, otettiin pois ja kilpailulinsenssit peruttiin. Ali ei silti tinkinyt periaatteistaan. ”Minulla ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa, eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.” Korkein oikeus vapautti Alin ja hän palasi kehiin 1970.

Ali sai kasteessa nimen Cassius Marcellus Clay. Hänen mielestään se oli orjan nimi, ja hän haki uuden identiteetin muuttamalla nimensä ja liittymällä Nation of Islam -järjestöön. Elämänkatsomustaan hän toteutti myöhemmin lahjottamalla satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyteen.

Persoonallisuus on ihmiselon suurin voima: Oma itsesi voit olla vain sen varassa, joka erottaa sinut muista. Ali toteutti määrettä johdonmukaisesti. Ja mikä hienointa, hän kykeni näyttämään heikkoutensa. Kun Parkinsonin tautia sairastava sankari sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät miten hän suoriutuu tehtävästä.

”Mies, joka näkee maailman viisikymmenvuotiaana samoin kuin kaksikymppisenä, on hukannut kolmekymmentä vuotta elämästään”,  Ali sanoi. Hän on niitä harvoja kuuluisuuksia, joka kykeni muuttamaan persoonaansa ja säilyttämään idolin statuksensa kirkkaana loppuun saakka. Hänestä voisi kirjoittaa romaanin mitan, mutta lopetan lyhyeen ja henkilökohtaiseen lainaukseen.

Kuva. Thomas Hoepker
Kuva. Thomas Hoepker

Kun kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kuningatarperhonen ( Like 2004) selasin säästämiäni lehtileikkeitä. Lopulta kirjaan päätyi Alista nelisen sivua. Romaani käsittelee sankaruutta monin tavoin.  Lainaan tähän kappaleen ja Hesarissa neljätoista vuotta sitten julkaistun kuvan, joka innoitti riveihin.

”Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, taustalla erottuu Jim Beam -viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Daavidin patsasta kauniimpi.”

………………………………………………….

Ekstralinkissä lisää nyrkkeilystä ja leffa, joka on Yhdysvaltain elokuvainstituutin urheiluelokuivien listalla numero 1.

………………………………………………….