Se on oksat pois palmupuusta, kun tuuli Siperian suunnasta alkaa yltyä myrskyksi. Koiralenkki on syytä suunnata puiston suojaan. Kirjaa lukiessa karvahuppu korville ja villahanskat käteen.
Matka Benalmádenaan käy ketterästi paikallisjunalla. Puiston kulmalta voi astella kunnankirjastoon. Opiskelijoita, vanhempaa väkeä tietopäätteillä, kotoinen ja lukemisen hartauteen keskittynyt tunnelma.
Aurinko lämmittää suojaisan kahvilan terassilla. Myrkyntiukka ja musta Café americano, säästelemätön lasi brandyä ja hyvä kirja. Ja elämä kliseineen kaikkineen – se on tässä. Juuri nyt.
Rantamuurin suojaan kasattua hiekkakirjastoa vartoi viisaus ja kuolema, pääkallo ja pöllö. Itse taiteilija käy välillä keräämässä taideteosta ihailevien kolikot ja suunnistaa takaisin viereisen ravintolan pöytään.
Avenidan varrelle levittäytyneen kirppiksen valikoimassa odottavat lukijaansa niin Danielle Steel kuin Juan Rulfo. Hermann Hesse ja Harold Robbins.
Entä minä itse? Kääntelin puiston penkillä viime sivut Joyce Carol Oatesin romaanin uusimmasta suomennoksesta Kosto: rakkaustarina. Takakannen mukaan kirja on ”Arvostetun kertojan hurja romaani naisiin kohdistuvasta väkivallasta.” Kyseessä on joukkoraiskaus.
Kirjalla on ansionsa: aihettaan useasta kulmasta lähestyvä rakenne. Tarinaa sutjakkaasti jouduttava ja täsmällinen kieli. Aiheeseen sopiva niukkuuden estetiikka, joka puristaa jutun 152 sivuun.
Ja sitten kolikon kääntöpuoli: tarinan kliseinen asetelma. Itsestään selvät ja alleviivatut odotukset. Hyvä ja paha. Musta ja valkoinen. Dekkarimaisen tarinan ratkaisija, ”yksinäinen ratsastaja”, joka omatuntonsa oikeuttamana rikkoo tappamisen moraalikoodit.
Oatesin kirja kannattaa lukea vaikka taannoinen hesarin arvio suodatti hehkuttavan arvionsa kirjailijalle kasautuneen ”kulttimaineen” lävitse. Mutta voihan olla niinkin, että lukemiseni Benalmádenassa on turhan kriittistä.