Asetta älä käytä, edes sanoja

Nostan blogiin pääsiäisen päivityksen, joka on liki sama kuin neljä vuotta sitten julkaisemani. Näyttää siltä, että viimeisten säkeiden sanoma on kasvanut yhä ajankohtaisemmaksi.

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesus kumosi kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Mielipiteeni on, että kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Vähän kuin lottovoiton odotus. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kaiken. Tärkeintä on toivo. Ne, jotka satsaavat tulevaan taivasosuuteen kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi alias Caravaggio. Kuka voisikaan kuvata kuolleen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna.

Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (julkaistu kokoelmassani Musta runokirja, Like 2000)

C A R I T A S

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

…………………………………………

Blogirihmaston ekstralinkki: ”Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?”

…………………………………………

Perjantairuno: Pääsiäisen tarkoitus

Pitkäperjantaina runon idea lähtee kahdesta sanasta: KYLLÄ ja EI. Ne ovat kahlitsevia ilmaisuja. Aivan kuin taannoisessa tietokilpailussa: ”Haluatko lukita lopullisen vastauksen?”

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesus kumosi kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Garavaggio, The Incredulity of Saint Thomas.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Mielipiteeni on, että kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Vähän kuin lottovoiton odotus. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kaiken. Tärkeitä on toivo. Ne, jotka satsaavat taivasosuuteen kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi alias Caravaggio. Kuka voisikaan kuvata kuolleen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna.

Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Wolfgang Laib: Maitokivi.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (julkaistu kokoelmassa Musta runokirja, Like 2000)

CARITAS

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

Presidentin lyijykynät

Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta ”inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen (osa) 1973

Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja ”juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:

Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: ”Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.

Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.

Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.

Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan yhä.