Neljä päivänlaskua – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Lupasin lisää tietoa edellisessä jutussa mainitsemastani ”Kolmijalkaisesta miehestä”. Mika Waltari kirjoittaa pienoisromaanissaan Neljä päivänlaskua, miten hän päätti hankkia taulun ja lähti Otto Mäkilän kotiin sitä ostamaan.

Antaa kirjailijan itsensä kertoa mikä taulussa saa hänen romaaninsa alter egon rakastumaan maalaukseen. Waltari kirjoittaa tekstiinsä myös taiteilijan repliikin, jonka voi olettaa kuvaavan hyvin Otto Mäkilän ajatuksia oman taiteensa perusteista.

Otto Mäkilä: Kolmijalkainen mies.

”Näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei enää ollut sellaista mihin he olivat tottuneet. Rakastin suuresti tätä taulua heti nähdessäni sen, sillä minulla oli tunne kuin olisin nähnyt sen jo aikaisemmin ja tuntisin sen, niin kuin usein tapahtuu nähdessä jotakin, joka on todella hienoa ja jota voi rakastaa.

Sen tähden minut valtasi omistamisen himo, kuten omistamisen himo aina ennemmin tai myöhemmin valtaa rakastajan, ja iloitsin siitä että minulla oli naulakauppiaana ansaitsemiani varoja vielä jäljellä voidakseni ostaa tämän taulun, vaikka se oli ihmeellisyydessään täydellinen ja virheetön ja siksi pelotti minua, kuten kaikki täydellinen pelottaa ihmistä jonka elämän tähden on pakko tottua vain epätäydelliseen, vajanaiseen ja virheelliseen.

Taiteilija sanoi: Minun taiteeni on luonut ihmisen kosminen yksinäisyys. Minun näkyni puhkeavat keskeltä maailmankaikkeuden jäätävää yksinäisyyttä, eikä koskaan ole paluuta sitä tieltä jolle olen lähtenyt, sillä äärettömyydessä kohtaavat toisensa kaikki samansuuntaiset suorat ja suorinkin viiva kaartuu äärettömyydessä.

Kenties tauluni edustavat orvon ja lohduttoman aikakauden romantiikkaa, ja ihmiset sanovatkin että jäähileet kalisevat pitkin heidän selkäänsä, kun katselevat taulujani. Niin sanovat ne, jotka jotakin ymmärtävät, mutta muut sanovat että olen sekapäinen ja hullu. Mutta jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Futuristirunoilija Vladimir Majakovski sanoi: ”Runous on joka päivä uudelleen rakastettua sanaa.” Waltarin teksti osoittaa miten läheinen suhde hänellä oli myös kuvaan. Kuva ja sana ovat oikeastaan sama asia. Taiteena niillä on yhteinen pyrkimys: läpäistä se turha kuona, jota kertyy syvempien tietoisuuden prosessien päälle.

Loman – erityisesti juhannuksen lukusuositus tulee tässä: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua. Luin pienoisromaanin kauan sitten ja kirja katosi ties minne. Löysin uuden kappaleen kirppikseltä. Lukuelämys oli riemastuttava, ja jos mahdollista, vieläkin antoisampi kuin neitseellinen kokemus.

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1949, mutta ei huolta, uusia painoksia on jatkuvasti saatavilla. Nimiölehdelle Waltari on kirjannut millä asenteella faabelia voisi lähestyä: ”Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.”

Otto Mäkilä: Etsijä.

Kirjailijan mukaan teos on ”valepukuun verhottu sentimentaalinen rakkauskertomus”. Onhan se sitäkin, mutta sadun kaapuun on kätketty myös huima tarina kirjailijantyön taitekohdasta: huoli hulluudesta, alkoholismista ja solmuun sykertyvistä ihmissuhteista.

Tarinan alussa Waltarin alter ego, naulakauppias on kadottanut sydämensä ja löytää sen vaimonsa liinavaatekaapista. Hän menee lääkäriin ja valittaa unettomuutta, masennusta ja ruokahaluttomuutta. Tarkkasilmäinen lääkäri kysyy oitis: ”Millainen on suhteenne juovuttaviin juomiin?”

”Vilpittömästi tunnustan, että suhteeni juovuttaviin juomiin on huono. Joka kerta niitä nautittuani tulen erittäin kipeäksi, kaikki maistuu tuhkalta suussani ja maksani turpoaa.” Lääkäri jatkaa tiedustelemalla avioliiton tilaa. ”Onpa avioliittoni niin onnellinen, että sitä tuskin enää edes huomaa”, kertoja vastaa.

Lääkäri on valmis määräämään ”hormoniruiskeita”, mutta haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön vasta, kun potilas alkaa valittaa egyptiläisistä, jotka ovat ryhtyneet vainoamaan häntä: ”Hyvin lempeästi ja rauhoittavasti hän sanoi minulle: Meillä on aivan uudenlainen ja miellyttävä, mitä hienoimman rauta-aidan ympäröimä sairaskoti, jossa on keskuslämmitys, hyvät vuoteet ja moitteeton ruoka.”

Naulakauppias ei suostu hoitoon. Hän lähtee taulukaupoille ostamaan ”kolmijalkaista miestä”. Hän tapaa myös naimisissa olevan tuttunsa ja rakastuu naiseen niin, että unohtaa sydämensä tämän sängyn alle. Hän jatkaa kesämökilleen ja alkaa kirjoittaa, koska Sinuhe ilmestyy hänelle säännöllisesti ja vaatii tarinansa kertomista.

Waltari ei säästele itseään tarinassa. Rakkaus korventaa, työ ei tahdo sujua ja viimeisessä konjakkipullossa huljuu enää puolikas. Hän päättää terästää juoman ja liottaa siihen kärpässieniä. Kirjailija keskustelee kasvien ja eläinten kanssa – noitien juoma aiheuttaa lopulta hurjia hallusinaatioita ja hän säntää rantaan tavoittelemaan olemattomia neitoja.

Otto Mäkilä: Seireenit.

”Minut valtasi mieletön halu sulkea syliini joku heistä, sillä kuunvalo ja kärpässieni minussa tekivät kaiken luvalliseksi ja minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei koskaan enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset laukeaisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan.”

Waltari punnitsee kirjassa asennetta lukuisiin avioliitonsa ulkopuolisiin suhteisiin ja ”ymmärtävään” vaimoon. Tätä tarinaa varten hän kehittänyt kokonaan oman kielen. Kevyen kesälukemisen ja sadun alla virtailevat syvät pyörteet ja omantunnon kamppailu. Mutta niinhän se on, että kevyt on usein raskasta painavampaa.

Kuvat jutussani ovat Otto Mäkilän. Hän oli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita ja oman tekstinsä väärti. Kerron siinä paremmin myös tässä mainitusta ”Kolmijalkaisesta miehestä”.

Avainsana: Neljä päivänlaskua

”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!