”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Teatterissa kattokruunu on aina esittänyt pääosaa

Charles Baudelaire (1821-1867) tunnetaan meillä parhaiten poetiikastaan. Pahan kukkia ja Pariisin ikävä ovat merkittävää maailmanlyriikkaa. Julkaistun tuotannon lisäksi Baudelaire kirjoitti runsaasti eriasteisia luonnoksia teoksiin ja hankkeisiin, jotka jäivät keskeneräisiksi.

Charles Baudelaire 150 vuotta.

Kiinnostuneille Baudelairesta löytyy tietoa runsain mitoin. Nostan tähän vain tekstin muistiinmerkinnöistä, jotka on koottu teokseen Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Kirja ilmestyi Eila Kostamon suomennoksena ensi kerran 1972. Kokoomateoksesta löytyy blogijuttu myös viime vuoden lopulta. (linkki)

Baudelaire oli varsinainen vastarannankiiski ja kapinallinen, joka etsi maailmankatsomukselleen pohjaa yhtä hyvin huumeista, erotiikasta ja estetiikasta kuin uhmakkaasta yksinäisyydestä ja eristäytymisestä.

Tekstikatkelma teatteritaiteen piikittelystä on ladattu hienostuneella huumorilla ja satiirilla. Ei mikään ohut heitto, vaan myös viittaus antiikin näytelmäkirjallisuuteen ja kreikkalaiseen draamaan, josta teatteritaiteen taival alkoi yli 500 vuotta eaa.

Kuva: Wikipedia

Baudelaire kirjoittaa usein provosoivasti, ja saattaa seuraavissa merkinnöissä olla eri mieltä ”itsensä” kanssa. Muistiinpanojensa fragmentaarisuudessa hän on sukua vaikkapa Fernando Pessoalle ja Joseph Joubertille, johon palaan täällä myöhemmin.

Lopuksi Baudelairen ”mielipide” teatterista. Itse asiassa hän haaveili lapsena näyttelijänurasta ja hänellä oli myöhemmin lukuisia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkin jäivät eriasteisiksi skenaarioiksi.

Tampereen raatihuone 22.11.2013

”Mielipiteeni teatterista. Minusta teatterissa on aina ollut, jo lapsuudessani ja vielä nytkin, kaikkein kauneinta kattokruunu – kirkas kaunis kristalliesine, jonka monen monet osat luovat kehämäisen symmetrian.

En silti kokonaan kiellä näytelmäkirjallisuuden arvoa. Minä vain tahtoisin että näyttelijät nousisivat hyvin korkeille koturneille, käyttäisivät naamioita jotka olisivat ihmiskasvoja ilmeikkäämmät ja puhuisivat kaiuttimiin; ja vielä että naisten osia näyttelisivät miehet.

Yhtä kaikki, minusta kattokruunu on aina esittänyt pääosaa, katsoi sitä teatterikiikarin kummasta päästä vain.

Täytyy tehdä työtä, ellei innoissaan niin epätoivoissaan, sillä loppujen lopuksi työnteko on vähemmän ikävystyttävää kuin huvittelu.”

…………………………………………………………..

Postimerkki, 150 vuotta Baudelairen syntymästä. Teatterinaamioiden kuva: Wikipedia. Kristallikruunu kuvattu Tampereen raatihuonnella marraskuussa 2013.

”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta”

Ketjutan vielä juttua lehdistöstä ja heitän Perjantairunon paikalle Charles Baudelairen (1821–1867) mielipiteen. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajiksi luettavan tyylin uudistajana.

Charles Baudelaire (1821–1867)

Baudelaire tunnetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan kitkerä mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”