Pikapäivitys kirjailijaliiton kesäpaikasta: säät ovat tähän saakka suosineet lomaviikkoa, kalaonni on kateissa. Vieheillä on noussut Kyrösjärvestä vain pari ahventa.
Vuonna 2007 Savukeidas julkaisi Poetiikkaa – seitsemän esseetä runouskäsityksistä, kaksi vuotta myöhemmin seurasi Poetiikkaa II. Sarjan kolmas kirja on tekeillä. Kirjoitan siihen esseen, joten oli aika kerrata ykkönen ja tutustua kakkoseen.
Poetiikkapohdinnat ovat sukua Miten kirjani ovat syntyneet –sarjalle, vaikka näkövinkkeli on toinen. Poetiikka on runouden teoriaa, runousoppia, mutta joidenkin tekijöiden tulokulma aiheeseen saattaa karttaa tarkempaa analyysiä ja kääntyä hyvinkin narratiiviseksi. Mielenkiinoarvoa se ei vähennä.
Neljässätoista esseessä riittää sulateltavaa. Silti koirankorva kääntyi vain muutamalle sivulle. Runoutta runouden keinoin käsitteli vain Jouni Tossavainen. Ilahduttava poikkeus, joka saa kertaamaan tekstiä.
Timo Hännikäisen otteesta en yllättynyt. Esseisti käsittelee runouttakin analyyttisesti, selkeästi jaotellen ja suhteuttaen näkemyksensä laajempaan kontekstiin. Konkretia, yksinkertainen ja ilmaisuvoimainen kieli vertauksineen vie ajatusta kirkkaasti eteenpäin. Otetaan siis lainaus (ja lainauksen lainaus) Hännikäiseltä. Essee on ykköskirjasta, otsikkona ”Ajattelun jatke ja väline”.
”Entä miksi runoilijoiden on nykyään jankutettava kielen riittämättömyydestä ja vaillinaisuudesta? Hedelmällisempää olisi havaita, että kielen likimääräisyyteen perustuu sen varsinainen voima ilmaisuvälineenä. Paavo Haavikko totesi terävästi, että runous on ainoa tiede, jonka eksaktius on sen likimääräisyydessä.”
Nyt järvelle. Pinta on tyyni ja kutsuva. Saa nähdä mikä on kalojen vastaus vaappuun, lusikkaan, lippaan ja jigiin.