Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.
Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.
Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.
Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”
Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:
Yhtäkkiä huomaan: olen
palaamassa kotiin
takaisin pystymetsään
jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan
lihakseni sitkistyvät
hirvenlihaksi
kasvatan hirvensarvet
ja muutun hirveksi
enkä kuole
koskaan.
……………………………………
Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…
……………………………………..