Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan aisteille. Runoilijoita varoitetaan liian abstrakteista ilmauksista. Kieltolistan kärjessä ovat: Sielu, Rakkaus ja Kuolema. Sana Minä ei ole hyvä. Verbi voittaa adjektiivin. Ja vielä: on arveluttavaa kirjoittaa itse kirjoittamisesta. Ja kun säännöt on kutakuinkin sisäistetty ne voidaan rikkoa.
Amerikkalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen 1909. Etelänapa oli vielä valloittamatta ja retkeä alkoivat suunnitella brittilaivaston upseeri Robert Falcon Scott ja norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen.
Kun Scott ehti perille 18.1.1912, hänen pettymyksensä oli musertava. Norjan lippu oli pystytetty etelänavalle vain reilua kuukautta aiemmin 14. joulukuuta 1911. Traagisella paluumatkalla koko Scottin retkikunta menehtyi. Kolme viimeistä miestä vain 18 kilometrin päähän pelastavasta tukikohdasta.
Tuskin olin oppinut lukemaan, kun lainasin löytöretkeilijöiden tarinat: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja Kapteeni Scottin viimeinen matka. Scottin päiväkirja päättyy hänen kuoleman hetkillä kirjoittamiinsa riveihin, jotka on otsikoitu: ”To my widow”. Traaginen viesti löytyy Usa Today:n sivuilta.
Kohtuullisen mutkan kautta pääsen takaisin asiaan. Runoilija Ottó Orbán (s.1936) on kirjoittanut paljon itse runon kirjoittamisesta. Lueskelin juuri antologiaa Valolieriön alla, viisi unkarilaista runoilijaa (suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky, wsoy 2000) ja sieltähän se löytyi, löytöretki Etelänavalle elämän metaforana… ja terveiset Scottille. Proosaruno on niin jylhän komea, että sietää tulla tähän lainatuksi.
156. sonetti
”Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa, mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija. Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja, tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.
Eläminen on niin kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle; ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat ja lopuksi me itse uuvumme – jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka sitä mitä olemme.
Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen päiväkirjansa tyylin perusteella? Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…
Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija: yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk tai myrskyssä harhaileva kuningas Lear.”