Kaula katki kulttuurilta?

YLE Tampere uutisoi 4.12. näin: ”Perinteikkään Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulevaisuus on vaakalaudalla. Kilpailun järjestäjänä on vuodesta 1952 ollut Tampereen kaupunginkirjasto. Kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg perustelee lopettamisajatusta säästöillä.”

Maamme vanhimman kirjoituskilpailun kuoppaamisesta koituisi 10 000 euron säästö. Pienestä on kulttuuritahto kiinni ja lyö korville kaupungin pormestariohjelman 2013-2016 tavoitteisiin kirjattua teesiä: ”Tampereen asemaa kirjallisuuden kaupunkina nostetaan.”

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Jutun jatko ihmetyttää yhä enemmän: ”Tampereen kaupunginkirjaston mukaan kilpailu ei enää kuulu sen keskeisiin tehtäviin. Tavallaan on varmasti hyvät perustelut sille, että kirjasto sen järjestää, mutta nyt voisimme lähteä katsomaan muita malleja järjestää tämä kilpailu.”

Pirkko Lindberg (s.1956) on toiminut Oulussa kirjastopalvelujohtajana vuodesta 2007, ja Tampereella 2014 alkaen. Suosittelen, että hän kertaa Tampereen kaupunginkirjaston toiminta-ajatuksen: ”Kirjasto avaa ovet sivistykseen, oppimiseen sekä virkistykseen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kirjasto säilyttää ja välittää yhteistä kulttuuriperintöä. Kirjasto edistää ja turvaa demokratiaa ja tasa-arvoa.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailu ei ole kuluerä, vaan ainutlaatuinen mahdollisuus ja voimavara. Yksi niistä ydintekijöistä, joka on ollut innoittamassa ja mahdollistamassa lahjakkaiden tekijöiden tietä kirjailijoiksi tai sitä sivuaville kulttuurin aloille. Kilpailu on tarjonnut vielä julkaisemattomille tekijöille tavoitteen, menetys on antanut pontta ja kannustusta jatkamiseen.

Monille kilpailussa menestyneille on yhteistä, että he ovat olleet tuottamassa sitä ”materiaalia”, jota kirjastot lainaavat ja edistävät hyvinvointia ja välittävät yhteistä kulttuuriperintöä. Usea heistä on myös toiminut kansallisena kulttuurivaikuttajana tai taidehallinnon tehtävissä, sekä jakanut tietoa ja kokemustaan opetustyössä. Kerrannaisvaikutukset ovat ”sata kertaa” kaavailtua säästöä suuremmat.

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Toimin Pirkanmaan taidetoimikunnassa kuusi vuotta ja jaksoin korostaa kirjastojen ainutlaatuista asemaa maan laajimpana ja tasa-arvoisimpana kulttuurin tarjoajana. Kun Pirkanmaan kirjoituskilpailun historiaa hieman pöyhäisee, sieltä löytyy ainutlaatuisia eväitä kaupunginkirjaston ja koko Tampereen ”kulttuuribrändiin”. Siihen, joka mainitsemaani pormestariohjelmaankin on kirjattu.

Keräsin yli neljäkymmentä nimeä, jotka on vuosien mittaan huomioitu Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Finlandia-palkittuja, sekä ehdokkaita. Myös kaikilla muilla mahdollisilla tunnustuksilla tai ehdokkuuksilla huomioituja. Moni on noussut lainauslistojen kärkipaikoille. Nobelisteja ei toistaiseksi ole, mutta viime vuosien varteenotettava ehdokas löytyy, samoin nobelistin suomentaja. Kolme Kirjailijaliiton puheenjohtajaakin voi bongata:

Jaakko Syrjä, Mirkka Rekola, Eero Silvasti, Martti Joenpolvi, Matti Paloheimo, Kari Aronpuro, Jussi Kylätasku, Kullervo Järvinen, Tauno Kaukonen, Eevamaija Poijärvi, Seppo Järvinen, Anneli Toijala, Markku Turunen, Kari Levola, Satu Hassi, Olli Jalonen, Seppo Jokinen, Jussi Rusko, Markku Toivonen, Päivi Alasalmi, M.G. Soikkeli, Juhani Ahvenjärvi, Timo Malmi, Terhi Vedenkivi, Petri Tamminen, Jyrki Vainonen, Saila Susiluoto, Panu Tuomi, Ulla Vaarnamo, Harri István Mäki, Sari Mikkonen, Marja Kyllönen, Tiina Poutanen, Juha Siro, Vilja-Tuulia Huotarinen, Tuija Välipakka, Juha-Pekka Koskinen, Kristiina Wallin, Satu Lepistö, Paula Hahtola, Katja Kaukonen, Anni Kytömäki, Marisha Rasi-Koskinen…

Kilpailun alkuvuosista lähtevä listani on vääjäämättä vajavainen ja sitä voi täydentää. Pääasia on lyhytnäköisen päätöksen pyörtäminen. Kulttuuripalveluiden avainhenkilöille toivon toiminta-ajatusten kertaamista ja kirkastamista. Byrokraateille suhteellisuudentajua karsintakirveen käyttöön.

Palkittuja, ja vähän muutakin asiaa

Kirjoitin tänne yli kolme vuotta sitten, että Pirkanmaan sopisi brändätä itseään Suomen lastenkirjallisuuden keskuksena. (linkki) Palaan asiaan nyt, kun perusteet näyttävät vain vahvistuneen.

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen. Risto Räppääjä saa isän.

Topelius-palkinto on perustettu jo 1946. Suomen nuorisokirjailijoiden tunnustus jaetaan vuosittain. Kolme peräkkäistä palkintoa on napsahtanut pirkanmaalaiselle kirjailijalle: 2011 Kirsti Kuronen, 2012 Jukka-Pekka Palviainen, 2013 Salla Simukka.

Entä Finlandia Junior? Vuonna 2009 ehdokkaana Siiri Enonranta, 2011 voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen, ja 2012 ehdokkaana Karo Hämäläinen. Samana vuonna Kirjallisuuden valtionpalkinnon sai Tuula Kallioniemi.

Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi lastenkirjasarjassa julkaistulle teokselle: 2009 sen sai Sari Peltoniemi, 2011 Anneli Kanto. Plättä-palkinnon äänestävät edellisen vuoden sadosta nuoret itse. Viime vuonna sen kuittasi Anneli Kanto yhdessä Sinikka & Tiina Nopolan kanssa.

Lastenkirjainstituutti toimii Tampereella. Vilja-Tuulia Huotarinen opettaa Viita-akatemian lasten- ja nuorten sanataidekoulussa. Myös Yöstäjä ry kehittää ja edistää Pirkanmaalla lasten ja nuorten sanataiteen opetusta.

Toimintaa verkossa: suositun Grafomania-blogin päivittäjät ovat valtaosin pirkanmaalaisia kirjailijoita. Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko. Hänen kattava bloginsa Lastenkirjahylly korvaa sitä aukkoa, jonka printtimedia jättää lastenkirjojen kritiikkiin.

Tällainenkin tiivistelmä tuli kasattua, mutta ei julkaisuja kannata tiirailla yksinomaan palkintolistojen läpi. Todetaan nyt kuitenkin, että Pirkanmaan kirjallisuus on koko rintamalla kovassa vedossa. Saa haastaa.

Lopuksi tuorein uutinen: suvun nuorin, pojan perheen Saima Kerttu Amanda (kohta 8kk) on tänään oppinut etenemään konttaamalla.

……………………………………………

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen, Risto Räppääjä saa isän.

John Irvingin menestysresepti

Kun kirja alkaa olla painokunnossa, on aika kerätä jälkeenjääneet paperit kansioon: muistivihkot, arkistojen aineistot, tulosteet, liput, laput ja lehtileikkeet. Käytetyt ja käyttämättä jääneet.

Yhdestä leikkeestä löytyi alleviivattu John Irvingin kirjojen menestysresepti. Selvä juttu, vaikka niin monen lukijan mielessä väikkyy kuva kirjailijantyöstä, jonka edellytyksenä on luovuuden, flown ja inspiraation taivaallinen tila.

John Irving, kuva Oliver Mark.

”Olen varmasti oppinut enemmän painiessani kuin luovan kirjoittamisen kursseilla. Hyvä kirjoittaminen tarkoittaa uudelleen kirjoittamista ja hyvä painiminen vaatii saman tekemistä yhä uudelleen – on välttämätöntä harjoitella jatkuvasti kunnes liikkeet sujuvat kuin itsestään.

En ole koskaan pitänyt itseäni ’synnynnäisenä’ kirjailijana – sen enempää kuin synnynnäisenä urheilijanakaan, enkä edes hyvänä. Minä olen hyvä uudelleenkirjoittaja; en koskaan tavoita asioita oikein ensimmäisellä kerralla – mutta minä tiedän miten kirjoittaa uudestaan ja uudestaan.”

Olen samaa- ja eri mieltä. Myös luovan kirjoittamisen kursseilla voi oppia kritiikin sietoa, periksiantamattomuutta, tekstin muovaamista ja hiomista yhä uudelleen ja uudelleen. Eivät kaikki – mutta ne, joista tulee kirjailijoita.

………………………………………………………………………………….

John Irvingin (s.1942) kirjallinen läpimurto kesti kymmenen vuotta. Neljäs romaani, Garpin maailma sai American Book Awardin 1980. Vielä suomentamaton, neljästoista romaani In One Person on julkaistu tänä vuonna.

Kuva: Oliver Mark.

Kuolema etelämantereella

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan aisteille. Runoilijoita varoitetaan liian abstrakteista ilmauksista. Kieltolistan kärjessä ovat: Sielu, Rakkaus ja Kuolema. Sana Minä ei ole hyvä. Verbi voittaa adjektiivin. Ja vielä: on arveluttavaa kirjoittaa itse kirjoittamisesta. Ja kun säännöt on kutakuinkin sisäistetty ne voidaan rikkoa.

Kapteeni Robert Falcon Scott

Amerikkalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen 1909. Etelänapa oli vielä valloittamatta ja retkeä alkoivat suunnitella brittilaivaston upseeri Robert Falcon Scott ja norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen.

Kun Scott ehti perille 18.1.1912, hänen pettymyksensä oli musertava. Norjan lippu oli pystytetty etelänavalle vain reilua kuukautta aiemmin 14. joulukuuta 1911. Traagisella paluumatkalla koko Scottin retkikunta menehtyi. Kolme viimeistä miestä vain 18 kilometrin päähän pelastavasta tukikohdasta.

Tuskin olin oppinut lukemaan, kun lainasin löytöretkeilijöiden tarinat: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja Kapteeni Scottin viimeinen matka. Scottin päiväkirja päättyy hänen kuoleman hetkillä kirjoittamiinsa riveihin, jotka on otsikoitu: ”To my widow”. Traaginen viesti löytyy Usa Today:n sivuilta.

Scottin retkikunta etelämantereella 1911-1912

Kohtuullisen mutkan kautta pääsen takaisin asiaan. Runoilija Ottó Orbán (s.1936) on kirjoittanut paljon itse runon kirjoittamisesta. Lueskelin juuri antologiaa Valolieriön alla, viisi unkarilaista runoilijaa (suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky, wsoy 2000) ja sieltähän se löytyi, löytöretki Etelänavalle elämän metaforana… ja terveiset Scottille. Proosaruno on niin jylhän komea, että sietää tulla tähän lainatuksi.

156. sonetti

”Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa, mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija. Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja, tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on niin kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle; ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat ja lopuksi me itse uuvumme – jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen päiväkirjansa tyylin perusteella? Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija: yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk tai myrskyssä harhaileva kuningas Lear.”

Oppineita ja opetettuja

Vieläkin saattaa törmätä mielipiteeseen, ettei luovaa kirjoittamista voi opettaa. Kirjailijan ammattia pidetään syntymässä saatuna lahjana, joka väistämättä murtautuu esiin riittävän ”boheemin” elämän ja kärsimysten kautta. Taustalla kummittelee yhä hulluksi heittäytyvän neron, Aleksis Kiven kuva. Sitä täydentää juopotteleva kansallisrunoilija Leino ja viinaan kuoleva Saarikoski.

Mielikuvan voi kruunata parilla Erno Paasilinnan aforismilla: ”Kirjailijaksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tai ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”

Köynnöspoika. Hugo Simberg/pastissi.

On selvää, ettei jokaisesta musiikinopiskelijasta tule konserttipianistia. Ja hyvin harva luovan kirjoittamisen opiskelija saa julkaistua oman kirjan. Viime kädessä julkaisukynnyksen ylittävät ne, joilla on lahjakkuuden lisäksi riittävästi ahkeruutta. Ja jotka pitävät katseen suunnattuna kirjan sivuille. Saman asian voi ilmaista myös aikanaan Helena Sinervolta saamani ohjeen mukaan: ”Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”

Luovassa kirjoittamisessa on siis kyse myös lukemisesta. Ei vähäinen taito, vaikka sen huomioiminen aina unohtuu. Mainitsin aiemmassa jutussani Kullervo Järvisen. Tampereelle perustetiin Viita-akatemia hänen ideoimanaan. Muitakin toteuttajia ja vastuunkantajia tarvittiin toiminnan pyörittämiseen. Järvinen itse toimi akatemian pääopettajana 1989 – 2001. Opettajan aikanaan hän näki 14 oppilaansa julkaisevan oman teoksen. Mainitaan tässä vaikka kanssani samalla vuosikurssilla aloittanut Sanna Ravi. Hän voitti Runeberg-palkinnon 2007 romaanillaan Ansari.

Viita-akatemia viettää 20-vuotisjuhlaansa 21.11.2009. Olen silloin Kirjailijaliiton kämpässä Ateenassa jatkamassa käsikirjoitustani. Tulen jouluksi kotiin, mutta nostan Kreikassa akatemialle maljan tai kaksi.

Seuraavaan postaukseen kuvataidetta. Sitten alkaakin muun oheen hauska sarja: Unohdettujen runojen klinikka. URK, eli Urkki vaan. Ehkä pohdin ensimmäisenä oliko Pier Paolo Pasolini parempi palkittuna runoilijana kuin elokuvaohjaajana.