Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

5 Replies to “Runojen tulva ja Tanssiva karhu”

  1. Heh, jos Korhosta ei valita eduskuntaan, hänellä on tulevaisuus runokirjojen kauppiaana. Ennen vanhaan oli noita kiertäviä kaupustelijoita, mutta ne myivät Fakta -sarjaa ja Tiedon portaita : )

  2. Korhonen taitaa asua Seinäjoella. Siellä on muistaakseni Info-kirjakauppa. Tai eiväthän ne yleensä enää ole kirjakauppoja vaan krääsäkauppoja.

    Olisi kiva katsoa miten Korhoselta sujuisi vaikka tuon Sinervon ekan runokirjan lukeminen! Se kävisi hyvin päinsä vaikka Seinäjoen torilla, ottaisi vain ämyrin käteen.

  3. Kuriositeettina, viitatakseni siteeraamaasi Kantokorven kyselyyn, on pakko kysyä, kuka ne kaikki runot ennenkään luki? Kun ei niistä kukaan enää kirjoita, mainitsekaan oikein.

    Runoudella kaiketi on pikkuveljen leima otsassaan, mutta silti: ei ole koskaan tullut vastaan tilannetta jossa joku ihmettelisi sitä, kuka oikein lukee kaiken proosan ja tietokirjallisuuden. Ei ihme ettei ole tullut, sehän olisi järjetöntä.

    Itseasiassa realistisempaa olisi ihmetellä sitä, kuka oikein lukee nykyisin Helsingin Sanomat kokonaan? Minä, mutta vain alkuviikosta kun kaikki turhanpäiväiset autoliitteet ja sunnuntaitilpehöörit on huvenneet kierrätykseen.

    Pakko antaa tähän väliin palautetta sinulle, Juha:
    Musta Runokirja on tärkeä kirja minulle, työnsi eteenpäin juuri oikeassa kohtaa. Työntää yhä. Se on sellainen teos, johon tulen palanneeksi aina uudelleen – on jonkinlainen turvakirja. Se on siis osaksi vastuussa siitä, että yksi marginaalirunoilija tänäänkin vääntäytyy tekstille. Kohta on kokoelma ready – steady- go.

  4. Niin… jos kaikkea mitattaisiin koon, levikin, kulutuksen, liikevaihdon, kappalemäärän tai suosituimmuuden perusteella, hampurilaiskulttuuri olisi kaiketi ruokakulttuurin korkein aste.

    Yksi, jo edesmennyt ystäväni tapasi sanoa: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Koetan aina muistaa tuon, kun työn mielekkyyden epäilys iskee. Oma romaanikäsis on kustantajalla, ja kyllä siltä näyttää, että seuraavksi on tehtävä runoja… oikeastaan niitä on jo kirjoitettukin.

    Ja kiitos palautteesta, se lämmittää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!