Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta

Perjantairuno nappaa kiinni edellisen jutun häntään: yksilön anarkismiin, järjestelmien valtaan ja niiden ylläpitämisen keinoihin. Teksti kysyy voittaako hyvä pahan, millaisin keinoin maailmaa muutetaan?

Kuva: USA Today.

Mandelan lopullinen tavoite vain vahvistui ja kirkastui vankilavuosien myötä. ”Free Mandela” kaikui vuodesta toiseen konserteissa, levyillä, radioasemilla ja stadioneilla. Sini Saarelan viesti ei olisi lähtenyt globaaliin lentoon jos häneen olisi suhtauduttu vain välinpitämättömästi.

Totalitaariset järjestelmät toistavat samaa virhettä loputtomiin. PUSSY RIOT vankilassa murentaa diktatuuria ja mielivaltaa tehokkaammin kuin aktivistiryhmä vapaana. Ryhmän satunnaisten performanssien sijaan heidän viestinsä pysyy pinnalla jatkuvasti.

Kuva: The Guardian.

Perjantairunolla on viesti joka kannattasi salata typeryksiltä ja diktaattoreilta, mikäli he haluavat pitää vallastaan tiukasti kiinni. Säkeistä löytyy myös Kristusmyytin ja itsensä uhraamisen sävyjä.

Gösta Ågrenia olen lainannut tänne ennenkin. Viimeksi suomennettu kokoelma ”Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä” (2006) koostuu Wittgensteinin ja Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista. Edelläkäyvä vapauttaminen omaan kuolemaan. Heideggerin lause on monitulkintainen. Näin Ågren purkaa sen runoksi:

K A I K K I

Minä sanon: Kaikkea

ei ole sanottu. Vankilan

pimeydessä ja syvyydessä

puhutaan vielä. Vanki,

joka ei paennut,

muutti täten

elämänsä

vapaudeksi.

Minä sanon: Kaikki

on merkityksellistä. Jokainen

sana sisältää viestin;

jokainen askel jättää jäljen

hiekkaan, myös

viimeinen.

………………………………….

Perjantairuno Himasen haaskalla?

Filosofi hakee todellisuutta etsimällä sisäpuolta ulkopuoleksi tehtynä. Runoilija hakee samaa ulkopuolta sisäpuoleksi tehtynä. Ajatus löytyy Wallace Stevensin runosarjasta ”Tavallinen ilta New Havenissa”.

Kuva IltaSanomien verkkosivuilta 1.3.2013

Professori Pekka Himasen väitöskirja käsitteli matemaatikko ja filosofi Bertrand Russellin uskontokritiikkiä. Russell itse sanoo kirjassaan ”Filosofian ongelmat”, että filosofinen ajattelu on yritys tehdä elämämme ”suureksi ja vapaaksi”, vaikka filosofian merkitys piilee pikemminkin epävarmuudessa kuin sen tarjoamissa vastauksissa.

Tänään verta haistaneet mediahyeenat kiirehtivät Himasen haaskalle ja pilkatuinkin poliitikko saa tilaisuutensa näykkäistä valtaapitävien viitan lievettä. Perjantairunon fokus ei ole tässä. Eikä Himaselta tilatun työn byrokratiassa, painoarvossa tai hintalapussa.

Verkkojulkaisu Long Play raapaisi tulitikun ja roihu syttyi komeasti. Hyvää työtä. Keskustelu ja asioiden perkaaminen on tiedotusvälineiden tehtävä. Kukin voi tykönään miettiä onko liekkeihin jo kaadettu bensaa liikaa vai liian vähän.

Perjantairunon panos päivän keskusteluun on vähäinen raapaisu marginaaliin ja sekin lainattua. Göstä Ågren julkaisi runokokoelmansa ”Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä”, vuonna 2006. Kokoelmassaan kirjailija kommentoi runon välineillä Wittgensteinin ja Heideggerin 1900-luvun filosofian avainteoksia.

Mitä Perjantairuno haluaa sanoa? Sitä, että runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen, he tarjoavat toivoa ja lohtua. Kummatkin etenevät kysymysten, eivät vastausten kautta. Etenevät mihin? Alkuun. Siihen että ihmiset herkeämättä ajattelisivat jotain mitä eivät ajattele.

Ågren sai Finlandia-palkinnon 1988. Hän harrastaa virsikanteleen soittoa ja on kirjallisuustieteestä väitellyt filosofian tohtori. Hänen runonsa kollegalle on ikuisen enteellinen.

LUDWIG WITTGENSTEIN

Ajattelu kääntyy aina

sisäänpäin, ja hävittää

itsensä. Hän tiesi tämän,

mutta käytti epätoivoansa

metodina. Kaaos

on siivottava

epäonnistumisenkin hinnalla.

Kaikki, myös epäonnistuminen,

voi olla jotakin muuta!

Filosofi maksoi saman

hinnan kuin Rimbaud, joka

kirjoitti viimeisen runonsa

ensin, sitten muut,

rivi toisensa jälkeen.

…………………………………………….

Toinen Ågrenin runo löytyy vanhemmasta päivityksestäni tästä linkistä.

Kuva Antti Aimo-Koivisto, Ilta-Sanomien verkkosivut 1.3.2013

……………………………………..

Raha, Kristus ja ikuisuus

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

Syntejä, sovituksia ja suosituksia

Vieraalla maalla on hyvä käydä kahdessa paikassa. Hautausmaalla, koska lopulta sinne tulee väistämätöntä asiaa – tulevia tuttuja on hyvä tunnustella etukäteen. Ja kirkossa pitää käydä, uskosta tai uskottomuudesta huolimatta. Täällä Ateenassa lauletut ”Kyrie eleisonit” nostavat mielestä jotain sellaista, jota ei tiennyt sieltä löytyvän. Ei sillä ole väliä, että idän ja lännen katoliset kirkot kirosivat toisensa liki tuhanneksi vuodeksi. Luterilaiset eivät tajua pyhäinjäännösten ja reliikkilippaiden voimaa, eivätkä ortodoksit pyhää kolminaisuutta. Niistä viis!

Rippi ja Pyhä Isä, Ateena 9.12.09

Rippi ja synninpäästö on niin yksityinen tapahtuma, ettei sitä saisi kuvata. Ehkä pahaa tekoani keventää, että henkilöt jäävät tunnistamattomiksi. Venäjän kirkoissa Pyhä Isä saattaa nostaa kirjaillun huivin kummankin pään ylitse ja kuunnella synnintunnustuksen, täällä Isä nostaa kaavun päällä olevan liinansa ripittäytyjän pään ylitse ja antaa siunauksen. Sellaistakin tapaa olen seurannut, jossa arkkimandriitta ottaa siunausta haluavat vastaan jonossa ja piirtää heidän otsaansa ristin vihkiveteen kastetulla siveltimellä.

Kirkoista löytyy aina jotain olennaista. Pyhimysten kuvat, tunnelma ja toiveiden myötä palavat tuohukset. Eikä pidä unohtaa miten nämä suljetut yhteisöt olivat kuin laivoja, ”Nooan arkkeja”, jotka osaltaan kantoivat antiikin perintöä läpi keskiajan.

Olen aiemmassa postauksessani suositellut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä – nimestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Luin täällä Gösta Ågrenin esseitä ja muistiinmerkintöjä sisältävän teoksen Tämä elämä. Suosittelen yhtä lämpimästi. Nylén on totisena ajassa kiinni, Ågren liikkuu tuhansien vuosien akselilla. Alati vaihtuva näkökulma tekee hyvää. Joku väittää lanttia pöydällä pyöreäksi, sivusta katsottuna se on soikea.