Terveiset tuonpuoleisesta: George Saundersin Lincoln bardossa on kirjallisuuden tuleva klassikko

George Saunders voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Tosin, kirjallisuudentutkija ja kulttuurivaikuttaja Alex Matson, jonka pääteos on Romaanitaide, pyörii takuulla haudassaan. Tai ehkä hän on yhä kuolemanjälkeisessä välitilassa, joka on Saundersin teoksen perustava idea.

George Saunders, kuva: Getty.

Lincoln bardossa on hämmentävä kirja, jotain aivan erilaista mitä on totuttu pitämään romaanimuotoon kirjoitettuna teoksena. Kuitenkin – mitä kiinnostavinta ja omaperäisintä kirjallisuutta. Ja kliseeksi kaluttua määrettä käyttääkseni: haastava.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle helmikuussa vuonna 1862. Yhdysvaltojen sisällissotaa on käyty vuosi. Presidentti Abraham Lincoln johtaa pohjoisvaltojen joukkoja ja kokee henkilökohtaisen tragedian, kun perheen 11-vuotias Willie poika sairastuu ja kuolee. Hän jää välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä traditiossa bardoksi.

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron kurottaa myös tuonpuoleiseen, mutta on selkeästi narratiivinen teos. Saundersin kirja etenee 166 henkilön replikointeina ja ajatuksina. Sanan mittaisista lauseista ja pidemmistä virkkeistä muodostuu tekstin rytmi. Välillä puhujat jatkavat toistensa juttua kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Henkilöt kertaavat elämäänsä, katuvat, riitelevät, kävelevät toistensa lävitse tai ottavat hahmoja, jotka asettuvat toistensa sisään. Jokainen merkitään tekstiin erikseen repliikkinsä jälkeen.

Romaanitekstin asettelu myötää 166 puhujan replikointia.

”Elämä” bardossa on yhtä aikaa hilpeää ja hirveää. Sieluista käydään kamppailua, jotkut ovat viettäneet uudessa olomuodossaan pidemmän ajan, toiset joutuvat siirtymään seuraavaan etappiin nopeammin:

”Yhtäkkiä meidän takaamme kuului kuin kolmen salaman räsähdyksen nopeana sarjana tuttu mutta aina selkäpiitä karmiva laukausääni, joka liittyy ainevalonlehahdusilmiöön.”

hans vollman

En uskaltanut katsoa, ketkä olivat menneet.

roger bevins iii

Kuolleita! poika huusi suorastaan riemukkaasti ja tepasteli keskelle huonetta. Kuollut, kuollut, kuollut! Se sana. Se hirvittävä sana.

hans vollman”

Saunders pirstoo proosan rakenteen, jossa ympäristön kaoottisesta todellisuudesta suodattuu repliikkejä lukijan tietoisuuteen. David Foster Wallace on sukulaissielu, mutta voisin lyödä vaikka vetoa, että Saundersin kotihyllystä löytyy John Ashberyn (1927-2017) Vuokaavio, yli 200-sivuinen runoteos, joka tempaa lukijansa keskelle hälisevää arkea, jossa lukijasta tulee kirjan toinen tekijä.

Lincoln bardossa on erinomaisen ilmeikästä kieltä, joka hyödyntää murreilmaisua ja uudissanoja, jotka assosioivat tekstiä aivan uudella tavalla. Briljantin suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill. George Saunders osoittaa mihin kirjailijan mielikuvitus ja kielen mahdollisuudet riittävät. Tässä teille tuleva klassikko.

………………………………….

1. Blogin ekstralinkissä aiempi juttu Saundersin novelleista.

2. David Foster Wallace: Kirjailija ja vastenmieliset tyypit.

………………………………….

”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2016. Seuraavana vuonna teokselle myönnettiin Tulenkantaja-palkinto, joka on Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan perustama palkinto teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa.

Hanna Weselius, kuva: Aleksi Poutanen

Alma! ehti olla lukulistalla vuodenvaihteeseen saakka, jolloin poimin pokkarin matkalukemiseksi Akateemisesta. On palkittuja kirjoja, jotka on helppo tunnustaa ”hyviksi” ja kirjallisilta ansioiltaan korkeatasoisiksi, mutta jotka eivät iske minuun emotionaalista kipinää. Alma! on molempia, palkintojensa arvoinen, lukukokemuksena ja kieltään elämyksellinen.

Weselius (s.1972) on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa. Ja ettei ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuus jäisi epäselväksi, hän myös laulaa ykkössopraanoa Koiton laulu -kuorossa.

Weselius määrittelee työtään itse: ”Minulle kirjoittaminen ja valokuvaaminen eivät ole mitenkään erillisiä asioita, kirjoitan valokuvista. Valokuvissani olen käsitellyt samantyyppisiä asioita kuin kirjoitustyössäni. Kaikki on enemmän tai vähemmän sitä samaa kysymystä.”

Hanna Weselius: Cugnus Vulgaris

Tulenkantaja-palkinnon perusteiden mukaan: ”Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä upeita lauseita ja kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia.” Kyllä, totta vieköön, kerronnallisessakin otteessaan Alma! on hyvin visuaalista ja rikasta kieltä.

Kirjan ydin on historiallinen analyysi naisen osasta. Romaani liikkuu mm. 1900-luvun alun Wienissä, New Yorkissa 1945, lähimenneisyydessä ja nykypäivässä. Kaikesta huolimatta pokkarissa on vain parisataa sivua. Tarina kulkee kaleidoskooppimaisena, lukujen vaihtuessa kerrontaan helähtää aina uusi näkökulma.

Alma Mahler on romaanin historiallinen keskushenkilö, mutta mukana ovat niin kuvataiteilija, yökerhotanssija kuin lastenvalvojakin. Suhdettaan kirjan henkilökuviin Weselius määrittelee: ”Myös tarina taidemaalari Oskar Kokoschkan Alma Mahlerista tekemästä luonnollista kokoa olevasta nukesta on totta. Minä en olisi keksinyt sellaista. Jos keksin henkilön, hän on todella tavallinen, ja hänen elämänsä tapahtuu ihmisen sisällä. Henkilöni eivät tee mitään kirjassa, he vain ajattelevat.”

Weselius kirjoittaa ilman suoraa dialogia ja käyttää runsaasti apostrofia, puheessaan ja ajatelussaan poissaolevan puoleen kääntymistä: ”Alma, Alma miksi sinä annat tämän tapahtua?/…/ Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath.” Rakenteelliset ja kerronnalliset ratkaisut luovat tekstiin lyyrisen ja meditatiivisen otteen.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan useita toisiinsa kietoutuvia teemoja ”naisen osasta”, sukupuoleen kohdistuvista odotuksista ja oletuksista, tukahdutetuista tunteista, mutta myös rajojen rikkomisesta.

Säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo Alma asettuu muiden naiskuvien peiliksi ja romaanin perustaksi: ”Tältä pohjalta ne ovat luoneet sinun mukaasi nimetyn, laajalti tunnetun käsitteen, jota ovat jälkeenpäin, kaikin mokomin, itse itselleen antamallaan luvalla soveltaneet kenen tahansa kuolleen säveltäjän keneen tahansa leskeen joka uskaltaa sanoa sanankin miesvainajansa sielunelämästä tai edes omastaan. Tämän käsitteen nimi on The Alma Problem. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Summa summarum ja lukukokemukseni kiteytys: Weselius käsittelee feministiset teemansa vakuuttavasti ja saa historian ja nykyhetken ottamaan tulta tosistaan. Tarinallinen muistijälki on silti alkanut haalistua. Kieli sen sijaan ei. Ilmaisu karttaa kaikkea tavanomaisuutta. Arkisiinkin havaintoihin avautuu persoonallinen näkökulma: ”Kupit ja lautaset irvistelevät, pahvilaatikko huutaa suu auki.”

Itseäni on aina rieponut kritiikkien kliseinen, lattea ja mitäänsanomaton lopetus: ”Jään mielenkiinnolla odottamaan…” En odottele. Mutta lupaan lukea. Weseliuksen rima on korkealla.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Paperi T ja nobelistin esimerkki. ”Tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä.”

2. Tusinaproosan tunnusmerkki?

…………………………………………….

Maailmanmaineeseen haudan takaa

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..

”Pelkkä kirja ei riitä. Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava.”

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin viidettä kertaa 25.3. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! kuittasi 10 000 euron arvoisen tunnustuksen.

Tulenkantaja-palkinto myönnetään kirjalle, jolla katsotaan olevan hyvät mahdollisuudet, kun julkaisuoikeuksia kaupataan ulkomaisille kustantajille. Tuomariston puheenjohtajan, kirjailija Antti Tuomaisen omia kirjoja on julkaistu 27 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee lehtorina Alto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Olen tavannut ihmisiä, jotka vain hitusen kärjistäen kuvittelevat yhä, että kirjailijat ovat traumojaan tuskailevia ja punaviiniä litkiviä taitelijoita, jotka kirjoittavat jumalaisen inspiraation voimalla. Elleivät sitten ajele taksilla kapakasta toiseen koska yhteiskunnan pullasorsille heitellään apurahaa.

Weseliuksen palkintouutisen kyljessä oli Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen, Markus Määttäsen kolumni. Rankkaa tekstiä, eikä kyse ole pelkästään vientivetoisesta kirjallisuudesta. Kotimaassa kirjailijan näkyvyyden/myynnin pelastavat vain julkisuus naistenlehdissä ja televisiossa.

”Kirjallisuus on raaka laji. Siinä ei pelkkä kirja riitä. Vaikka teos olisi miten nerokas, lajityyppien yläpuolella omaksi genrekseen nouseva vallankumouksen aloittaja, on se silti vasta alku, ensimmäinen askel Kuussa. Kirjan lisäksi kirjailijallakin pitää olla karismaa, vetovoimaa, brändiä – kaikkia niitä tekijöitä, joita minkä tahansa lajin supertähdiltä tai menestyviltä liikeyrityksiltä vaaditaan.

Moni inhoaa juuri luettelemiani sanoja. /…/ Silti ne ovat täyttä totta. Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa tämä jo tajutaan, mutta kirjallisuudessa elää yhä liian vahvana  myytti introvertista taiteilijanerosta, jonka teokset myyvät itse itsensä maailmalle. Eivät myy. Niitä on pakko myydä.

Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava. Hän ei saa olla liian vanha. Iäkkäästä kirjailijasta ulkomainen kustantaja ajattelee ensimmäiseksi, ettei tuolta enää monta bestselleriä ilmesty.”

Allekirjoitan Määttäsen tekstin. Tuomio on luettu, miten se minuun vaikuttaa? itselläni on ikää, hurmaavuudesta ei tietoakaan ja brändi rapistumaan päästetty. Jotain yhtälöstä kuitenkin jää. Pitää vain kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Sellainen on tekeillä. Muuta ei voi, ja muu on muiden huolia. Poikkeukset vahvistavat säännön – toivottavasti.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia

2. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

………………………………………………

Kirjallisuuden Finlandia(t): Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”

Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.

Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.

Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”

Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.

Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.

Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.

Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”

Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”

Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.

………………………………….

Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.

…………………………………

Anni Swan -mitali Vilja-Tuulia Huotariselle. Mutta millainen kirja on Kimmel?

IBBY Finland jakaa joka kolmas vuosi Anni Swan -mitalin ansiokkaalle lasten- tai nuortenkirjalle. Järjestyksessä yhdeksännentoista palkinnon sai tänä vuonna Vilja-Tuulia Huotarinen nuortenkirjastaan Kimmel.

Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto
Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto

Huotarisen (s.1977) biografiasta löytyy mm. neljä runokokoelmaa ja neljä aiempaa nuortenkirjaa. Finlandia Junior myönnettiin vuonna 2011 ilmestyneestä romaanista Valoa valoa valoa. Huotarinen kirjoittaa proosaa siinä rajapinnassa, jossa lukijoiden kohderyhmä liukuu kohti aikuisikää.

Kimmel sekoittaa satua, fantasiaa ja realistista ilmaisua. Tarinassa kaikki käy luontevasti ilman ihmeempiä selityksiä. Kun päähenkilön vanhempien on aika poistua maailmasta he jättävät pallomme ongelmat tyttärensä setvittäväksi: ”Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.” Tyttö ottaa tehtävän, pakkaa reppunsa ja antaa itselleen uuden nimen, hänestä tulee Kimmel.

”Siellä missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikaan mennään turbomoottorikoneella ja vähän äkkiä sitenkin.” Kimmel aloittaa seikkailunsa marssimalla suoraan lentokonekauppaan.

Tarinan kuljetuksen ratkaisu on sukua Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssille, joka myös tapasi odysseiallaan itseään etsiviä ihmisiä, joita koetti ymmärtää. Kimmelin matkalle osuu kaksitoista maailmaa ei kantilta katsovaa tyttöä: Tuuheatukkainen, Peilityttö, Sementtijalkainen, Hahtuva, Surusilmä, Johtaja, Miekkatyttö, Rubiinityttö, Rautahammas, Juoksija, Runotyttö ja lopulta hän itse.

Arkkityyppisillä tytöillä on kullakin oma ongelmansa. Peilityttö on sankarin sukua ja voisi käydä sarjakuvahahmosta: ”…hänen olallaan oli musta laukku ja housuissa keltaisia salaman kuvia. Hän liukui luistimillaan kirjaston hyllyjen välissä ja kävi pelaamassa taistelupeliä, jossa hän peittosi muut pelaajat viidelläsadallaviidellä pisteellä.”

Peilityttö on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että hän on ruma ja tarvitsee toimenpiteitä: ”Poistettaan: hiki, luomet, kesakot, vatsaa pullottava ilma sekä kylkiluita kummaltakin puolelta. Myös muita poistoehdotuksia otetaan vastaan.” Kimmel ei pyri osoitteleviin ratkaisuihin kohtaamiensa tyttöjen kanssa. On parempi vain näyttää ja jättää mahdollisuudet laajentamaan lukijoiden omaa ajattelua. Huotarinen ilmaisee vakavat ja askarruttavat asiat ilman synkistelyä.

Kimmelin lentomatkoja johdattaa Yökirja, eräänlainen kaikkitietävä, lentävää lautasta muistuttava ja sähköä virtaileva iPadin sukulainen. Aivan kuten klassiseen satuun kuuluu taikakalu, salattu viisaus tai kaikkivoipa olento. Ajankohtaisuudestaan huolimatta Kimmelin tarina- ja rakenneratkaisut ovat hyvin perinnetietoisia.

Kirjan pienet väliluvut ja keskustelut Yökirjan kanssa toimivat ajatusten kiteyttäjinä. Ne antavat myös temaattisesti moneen haarautuvalle tekstille tarpeellisia suvantopaikkoja ja toimivat johdattajina seuraaviin lukuihin.

Kimmel on kasvutarina, joka kehii voimaansa yksilön ulkopuolelta, maailmaa peilaamalla. Perinteen hyödyntämisestä huolimatta persoonallisen omaääninen ja fantasioissaan tiukasti tässä ajassa kiinni. Tarinan loppu avautuu tulevaisuuteen, Kimmel hyvästelee vanhan nimensä ja antaa itselleen uuden. Kulkuneuvo vaihtuu lentokoneesta purjeveneeksi, jolla on ”lyijyä pohjassaan ja tähtipölyä mastossa.” Matka jää jatkumaan.

Blogi kiteyttää arvionsa palkintoraadin sanoin: ”Kimmel on kunnianhimoinen ja kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos, joka täyttää kirkkaasti Anni Swan -mitalin kriteerit.”

……………………………………………

Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo Vilja-Tuulia Huotarisesta lisää: Miten onnitella Finlandia-voittajaa? 

…………………………………………..

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Kissani Jugoslavia ja Hesarin esikoispalkinto

Pajtim Statovicin romaani Kissani Jugoslavia voitti Hesarin kirjallisuuspalkinnon viime vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Kirjan ensimmäisestä lauseesta kimpoaa reilun viiden sivun mittainen homoeroottinen prologi, jota pidin ensin täysin turhana, irrallisena ja kokonaisuuden päälle liimattuna efektinä. Vasta myöhemmin kirjan rakennetta analysoidessani ymmärsin miten olennaisesti se kuuluu kirjailijan metodiin.

Pajtim Statovci (s.1990) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto yliopiston korkeakoulussa. Gradu on syntymässä eläinsymboleista kirjallisuudessa. Statovci on muuttanut perheensä mukana Kosovosta Suomeen kaksivuotiaana.

”Ajattelin kirjoittavani tarinan ihmisistä, jotka ovat epätoivon partaalla ja jotka eivät tiedä, mitä tekisivät seuraavaksi. Heitä yhdistää myös luulo siitä, että he eivät selviä tilanteestaan”, Statovci sanoo haastattelussa.

Kiteytys on äärimmäinen, sillä romaani on täynnä temaattisia ja ajallisia tasoja. Materiaalin runsaudesta ja näkökulmanvaihdoksista huolimatta kokonaisuus pysyy hallinnassa mestarin ottein. Palkintoraadin perustelujen mukaan ”kirjailija voi tehdä mitä haluaa, ja lukija uskoo sen.”

Kissani Jugoslavia on teki vaikutuksen monin tavoin. Listaan tähän tärkeimmät:

1. Hyvä kielellinen ilmaisu voi hämmästyttää säkenöivällä briljanssillaan. Se voi olla myös niin sujuvaa, ettei sen imussa mikään töki, ilmaisu palvelee sanottavaa kuin huomaamatta. Statovcin ilmaisu rakentuu jälkimmäisestä, mutta kykenee väläyttelemään myös ensin mainittua.

2. Romaanin kaari yltää keväästä 1980 vuoteen 2009. Aikatasojen limitys toimii kokonaisuudessa kitkatta. Vähän samaan tapaan kuin hyvin leikattu elokuva pitää yllä tarinan jännitettä.

3. Kulttuurinen syvyys kieputtaa tarinan näkökulmaa mielenkiintoisesti. Albaanityttö Emine naitetaan miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Hääyönään hän poimii alastomana lattialta miehen viskomia papuja, jotta tämä voisi ”tarkastella ja mittailla uuden rakastettunsa kehon muotoja.” Kohtaus ei jää irralliseksi anekdootiksi. Romaani kuvaa päähenkilöidensä muutosta ja kasvua eri kulttuurien käyttäytymismalleissa.

”Suomessa olimme hylkiöitä. Vailla työtä, vailla pidemmän tähtäimen suunnitelmia, vailla tietoa siitä miten kauan viipyisimme. /…/ Me kaikki tiesimme, ettemme voisi enää koskaan elää niin kuin olimme eläneet.”

4. Oudoksuin alussa mainitsemaani prologin itsetarkoituksellisuutta. Lopulta kokonaisuus osoittaa, että Statovcin rakenteellinen tyylikeino ja voima on törmäyttää asiat ja kerronnalliset tasot toisiinsa. Kulttuurit ovat keskenään ristiriidassa ja käyttäytymismallit ottavat kipinää toisistaan. Seksuaalisuus voi olla ahdistavan säädeltyä tai täysin spontaania. Tarinassa sukupolvien välille repeää kuilu. Alistetusta kasvaa vahva. Liki lopusta löytyy yksi kirjan avainkappaleista:

”Jokaisen ihmisen pitäisi vähintään kerran elämässään jäädä ilman vaihtoehtoja, niin minä ajattelen, koska silloin sitä luulee tulevansa hulluksi. Vaan nyt minä tiedän, ettei se ole lainkaan vaarallista, sillä kun sain Baijramin minulle lähettämän kirjeen, istuin pöydän ääreen koska pelkäsin tulevani hulluksi sen sisällöstä, mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet, jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille joita ei enää ollut.”

5. Kissani Jugoslavia kiinnittyy traditioon, mutta säilyttää tuoreutensa ja ”epäsuomalaisen” otteensa. Eläinsymboliikka nousee Ovidiuksen Muodonmuutoksista asti, ja kun kertoja hankkiutuu väleihin baarissa tapaamansa kissan kanssa, viitaus Bulgakovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan on enemmän kuin ilmeinen. Tarinaan liittyy myös kuningasboa, jonka kanssa kehkeytyy vaikeuksia, kuten odottaa saattaa.

Kissani Jugoslavia on komea näyttö, kirjallisesti kunnianhimoinen ja samalla sutjakkaa luettavaa. Ei siis kovin yleinen yhtälö.

………………………………………

Ekstralinkissä näkökulma Hesarin palkintoraadin mainitsemaan uskottavuuden illuusioon.

Kakkoslinkistä selviää mitä Bulgakovin kissa tarjoaa arvostamalleen naiselle.

………………………………………

Irakin Purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on irakilaissyntyinen kirjailija. Hän opiskeli Bagdadissa elokuva-alaa ja ehti tehdä kaksi palkittua lyhytelokuvaa. Hän on taustaltaan šiialainen ateisti. Kun vaikeudet kotimaassa alkoivat, Blasim muutti Suomeen vuonna 2004. Mies asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa.

Suomessa Blasim on käsikirjoittanut ja ohjannut YLE:lle neljä lyhytfilmiä. Novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli tavoitteli The Independent -lehden käännöskirjapalkintoa vuonna 2010. Kokoelmalle Irakin Purkkajeesus, kyseinen palkinto myönnettiin 2014. Kirja sai myös Englannin Pen-klubin palkinnon. Kummatkin kokoelmat on arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen.

Palkinnot saattavat olla vahva suositus, mutta nostan Purkkajeesuksen blogiin henkilökohtaisen lukukokemukseni perusteella. Tärkein huomio ensin: novellien karkein mahdollinen jako erottelee tekstit Tsehovilaiseen ja Borgesilaiseen perinteeseen. Blasim näyttää ja päivittää historiallisemman, jo katoamassa olevan novellikerronnan tavan.

Blasim on sadunkertojien sukua. Toisessa maailmantilanteessa hänet olisi helppo kuvitella Bagdadin torille kertomaan ammatikseen yleisölle lyhyitä ja yllätyksellisiä tarinoitaan. Se, että novelleihin on nostettu poliittista ja yhteiskunnallista otetta ja kritiikkiä, ei vähennä niiden absurdia luonnetta.

Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters
Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters

Kirjailija sekoittaa sumeilematta komedian ja tragedian, silkan sadun ja äärimmäisen arkisuuden. Tulos on käänteissään uskottava ja epäuskottava, kertomukset päättyvät useimmiten yllätykselliseen maksiimiin, mutta eivät koskaan naulaa tekstiä lopullisesti kiinni. Tarina jatkuu lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen.

Blasimin novellit voisi jakaa täysin uskottaviin, mutta eriskummallisiin tarinoihin – toisaalta novelleissa on henkilöitä, jotka pystyvät katseellaan kadottamaan veitsiä tai tuomaan niitä takaisin. Viimeisessä tekstissä tarinaa ihmisystävästään kuljettaa ja kertoo koira.

Niminovelli on suosikkini, siinä liikutaan uskottavuuden illuusion rajalla. Kahdeksan sivun tarinassa on vain muutaman lauseen käänne, joka muuttaa tarinan lopun toisessa elämässä kerrotuksi – tai enhän minä tiedä voisiko se olla totta. Lukekaa.

………………………………………………….

Ekstralinkit aiempiin juttuihin: Tsehovilainen novelli ja ALICE MUNRO

Borgesilainen novelli ja JORGE LUIS BORGES

………………………………………………….

Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.