Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.

One Reply to “Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut”

  1. Mielenkiintoinen postaus! Kiljusia on tullut luettua, mutta kirjailija itse on jäänyt hieman tuntemattomaksi. Tämä korjasi asiaa ja sytytti kiinnostusta Finneen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!