Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.
Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”
Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.
Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”
Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!
Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.
”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”
Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!
Lisäys edelliseen: ettei kieltä korostava proosan arviointini saisi liian subjektiivista väriä, lainaan vielä virkkeen Niccoló Ammanitilta. Mies mainitaan yhdeksi merkittävimmistä Italian nykykirjailijoista. Tekstiä on käännetty 37 eri kielelle. Viime vuonna julkaistiin romaanisuomennos: Taivaan ja maan väliltä.
”Jos minun täytyisi valita joko vahva tarina tai hyvin kirjoitettu tarina, päätyisin jälkimmäiseen, koska huonosti kirjoitettu vahva tarina ei kovin monia kiinnosta. Taitavasti kirjoitettu tarina vie aina mukanaan, vaikka itse tarina ei olisi kummoinenkaan.”
Ammanitin kanssa olen täsmälleen samaa mieltä. Tai no, huonosti kirjoitettu vahva tarina voi kiinnostaa monia. Mutta kertomisen tapa, kieli, on minullekin ykkösjuttu.
Kirjailijan pitää aina tuntea vahvasti jotta tarinaan tulisi lukijat tavoittava sävel. Kevyesti kirjoitettukin voi olla vahvasti tunnetta herättävä. Kaikki kirjailijat eivät koskaan pääse vahvaan ja voimakaaseen tekstiin, mutta saavat silti puolelleen monia lukijoita, joita teksti viehättää ja innostaa. Tekstin sujuvuus ja mukaansatempaavuus ovat niitä kriteerejä joilla lukija kirjaa arvostelee. Ei aina se kaunein ja hiotuin lause, vaan se inhimillisin ja sisälle sieluun iskevä ajatus. Hyvä kirjailija on lukijalle mielikuvien luoja, se, joka pistää miettimään ja saa oman mielikuvituksen liikkumaan. Tekstin pitää luoda mielikuvia, ei antaa niitä valmiina värielokuvina. Tänään luettu pitää tuntua huomenna uudelta, vaikka se on tuttu. Näkökulmia ja vaihtoehtoja tulkinnalle lukijan mielen vivahteet huomioon ottavaa, sitä on hyvä kirjallisuus. Onko se vahvaa vai kevyttä, on toissijainen asia, kunhan teos herättää lukijassa tunteita.
Tämmöinenkin ajatus on esitetty, en nyt tähän hätään muista kuka: ”Kirjaa ei ole olemassa, vasta lukija luo sen omassa mielessään.”
Totta. Ja sitä myöten yksi kirja on tuhansia erilaisia kirjoja. Ja sekin on totta ettei hyvä kirja tarjoa valmista, ajattele kaikkea lukijan puolesta.
”Tänään luettu pitää tuntua huomenna uudelta”, kyllä. Hyvässä kirjassa on aina salaisuus. Ja erityisesti runoon pätee se, ettei se lukemalla tyhjene.
Lukukokemukseen vaikuttaa aina lukemisen hetki, elämäntilanne. Siksi sama teos voi tuntua uudelta, koska lukija on saanut kokemuksia, elämäntilanne on ehkä muuttunut. Silloin aiemmin luetusta kirjasta – hyvästä kirjasta mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan – paljastuu uusia puolia.
Kieli on tärkeä: kahvin juomisesta voi kirjoittaa merkityksellisen teoksen.