Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme

Huhtikuun 12. päivänä 1961 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Vostok 1-raketin ja kosmonautti Juri Gagarinin, joka kiersi maapallon ja palasi lennoltaan elävänä takaisin. Mäntän kirjastossa avautuu tänään Arto Huhtisen kokoama näyttely ”Lapsuuden sankarille”. Esillä on vanhoja valokuvia, postikortteja, propagandajulisteita, pinssejä, lehtiä, kirjoja ja leluja.

Juri Gagarin 1961.

Aamulehti kirjoittaa tänään: ”Näyttelyssä tärkeää roolia kantaa kaksi hienoa runoa, Heikki Salon klassikko Lapsuuden sankarille ja Juha Siron huhtikuun 12. päivästä kertova runo.”

Runoni taustalta löytyy tarina. Ensimmäinen ihminen avaruudessa oli aikanaan etusivun juttu koko maailmassa, joten ihmiskunnan merkkipaalu oli luontevaa ikuistaa vuonna 2013 julkaistuun 365 runon kokoelmaani Babel.

Luin tekstini maailman pienimmän museon kesätapahtumassa – Velaatan maitolaiturimuseolta saattoi matkustaa avaruuteen ja saada todisteeksi kuvan maalamassani tinttamareskissa. Avaruuskeskuksen avajaisissa oli myös intohimoinen keräilijä Arto Huhtinen, joka tunnetaan myös Reino & Aino Kotikengän ja Suomen Kumitehtaan toimitusjohtajana.

Aamulehti 12.4.2017

Kävi ilmi, että ensimmäisen avaruuslennon päivä on hänen syntymäpäivänsä. Julkaisin runoni viisikymmentä yksi vuotta Gagarinin lennon jälkeen. Sattumoisin kuvasin viimeisillä riveillä uuden elämän alun, joka olisi hyvinkin saattanut olla Huhtisen syntymä.

…………………………………………….

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok 1 kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaisen kaupungin päällä

Kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

”kuin oppikirjasta”, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja maailma on

yhdessä hetkessä ihmettä täynnä.

…………………………………………

Ekstralinkissä neuvostotaiteilija ja nobelisti, jonka totalitarismin kone koetti jauhaa.

…………………………………………

Krimillä ”kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut”

Kuva Iltasanomat
Kuva Iltasanomat

Perjantairuno pointtaa vielä Krimiä. Pakkohan se on.

1. Jukka Mallinen aloittaa esseekokoelmansa Varastettua ilmaa (Savukeidas 2007) esipuheen näin: Pari vuotta sitten, kun pahat vibraatiot tuntuivat taas kerääntyvän Venäjän ylle, kirjoitin heikkona hetkenä proosarunon. Se päättyi näin: ”Rakkaat ystäväni, jotka ovat vasta ehtineet tottua puhtaaseen happeen, läähättävät nyt astmaatikkoina.”

Neuvostoliiton hajotessa piti raikkaan ilman virrata jylisten sisään. Nopeasti kaikki alkoi kuitenkin kääntyä vanhaksi kunnon gogoliksi. Ystävät kertoivat: ”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut.”

2. Runo tulee unkarilaiselta Ottó Orbánilta. Unkarin kansannousun aikaan hän oli 20-vuotias, näki mielenosoitukset ja todisti miten neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin. Variaatiot vanhoista kaavoista toistuvat. Rivit kokoelmasta Valolieriön alla, 157. Sonetti:

Runouden rajamailla, jos vaivoin olemme päässeet sinne asti,

hatarassa puutalossa, jossa anniskellaan katkerien uutisten pisaroita

sotilaiden, vakoojien, huorien ja muiden kunnon vieraiden laseihin,

siellä meidän raskas päämme töin tuskin tajuaa, että

tämä kaikki oli turhuuksien turhuus,

turhuutta seikkailu ja uhkarohkeus, kuolemanhyppy ilman

verkkoa, päivittäin,

toisin sanoen elämämme – timanteille ei löydy ostajaa.

Kukapa tietää, mitä on tulossa, maailma ajattelee kierosti,

tämähän on siirtymävaihe…

Sopii kysyä, kenen aika ei olisi ollut siirtymävaihe.

Sullan? Galigulan? Hitlerin?

Vain Calibanin työpaikka on varma tässä maailmassa,

jokainen järjestelmä tarvitsee kirjarovioiden sytyttäjiä,

lopullisena ratkaisuna –

kenet se nostaisi esiin, jos vaikka Pyhä Perhe tahtoisi

luopua pääkirjasta, kun taikatemput

on käytetty loppuun arvopaperimarkkinoilla?

Iltasanomat / Sergey Dolzhenko
Iltasanomat / Sergey Dolzhenko

3. Kirjoitin vuoden takaiseen kokoelmaani Babel: ”Sodat syttyvät aina menneisyydessä / kun satojen vuosien takainen koura tarraa / nykyhetken hartioihin.” Lopuksi muutama vuosiluku Krimin lähihistoriasta:

Nykyisen, Krimin autonomisen tasavallan edeltäjä oli 1921 perustettu Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.

Vuonna 1944 natsimiehitys päättyi Krimillä. Tataareita, bulgaareita, armenialaisia ja kreikkalaisia syytettiin natsiyhteistyöstä ja karkotettiin maasta.

Vuonna 1954 Krim liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan Nikita Hrushtshevin päätöksellä.

Vuonna 1991 Krimin kommunistit järjestivät kansanäänestyksen ja alueelle palautettiin autonomisen neuvostotasavallan asema. Kannatus 93,26%.

Neuvostoliiton hajottua ja Ukrainan julistauduttua itsenäiseksi syntyi Krimin tasavalta, joka julistautui itsenäiseksi 5.5.1992.

Vuonna 1995 Ukraina rajoitti lailla Krimin hallituksen itsenäisyyttä. Ukrainan uusi peruslaki 1998 muutti alueen nykyiseksi Krimin autonomiseksi tasavallaksi. Ja niin edelleen…

…………………………………………………..

Viiden unkarilaisrunoilijan kokoelma Valolieriön alla (wsoy 2000) suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Runossa mainittu Caliban oli Prosperon orja Shakespearen näytelmässä Myrsky.

Perjantairuno kuoleman kintereillä: Unkarin kansannoususta parin vuoden takaisessa postauksessa. (linkki)

Vika on minussa eikä Finlandia-voittajassa?

”Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.”

Finlandia-voittaja 2013

Kappaleen lainaus on Riikka Pelon Finlandia-voittajasta Jokapäiväinen elämämme. (Teos 2013) Yli viisisataasivuiseen romaaniin mahtuu toki avainrivejä, mutta viimeisen lauseen intertekstuaalisuus laajentaa tässä ajatusta. Viite johtaa Boris Pasternakin runoon Hamlet, jonka viime säkeisiin kiteytyy Pelon romaaninkin vääjäämätön suunta: ”Mutta kaikki valmiiksi on suunniteltu / ja väistämätön edessä on matkan pää, / olen yksin, tekopyhään vilppiin kaikki hukkuu. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Jos kirja etsisi lukijaa, ennakko-odotusten mukaan Pelon romaani olisi lukuhetkieni täydellinen kumppani: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva tuntuu fiktiivisen tarinan mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Hänen tyttärensä Ariadna Efronin suhde äitiinsä on monelta kantilta kuvattu ja lataa jännitteitä sisäänsä. Kirjallisina näyttämöinä Praha, Pariisi, Moskova, Vorkutan työileiri ja Tataarian Jelabuga. Vääjäämättä hajoava perhe, jo kytevä toinen maailmansota, Neuvostoliiton salainen poliisi ja Stalinin vainot.

Teksti ei ole juonivetoista, vaan etenee keskeisten henkilöidensä sisäisen maailman kautta. Asko Sarkola sanoi voittajan julkistuspuheessaan: ”Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä vaikuttavaa, pysähdyttävää ja koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta.” Kirjailija itse kertoo tehneensä käsikirjoitusta yli viisi vuotta.

Jokapäiväinen elämämme on ilman epäilyksiä hyvää ja viimeisteltyä ”korkeakirjallisuutta”. Ja kuitenkin, tämä on lukemisen päätteeksi sanottava hiukan häpeillen: en syttynyt kirjaan lainkaan. Teki mieli heittää lukeminen silleen. Vasta viimeiset, reilut sata sivua nostivat romaanin mielessäni jollain tavoin merkittävien teosten joukkoon. Ja siinäkin sivujuonne, työleirin raakuudet ja raiskaukset arvattavina ja päälle liimatun tuntuisina ”efekteinä”.

Varmasti on niin, että kirja on hyvä, ja jos se ei maistu, kannattaa katsoa peiliin. Ja toisaalta, olisi kammottavaa jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista – edes siitä yhdestä, joka on palkinnolla parhaaksi auktorisoitu.

Saattaa myös olla, että sain yliannostuksen neuvostorealismia ja vankileirikuvauksia luettuani pohjiksi Katja Ketun Kätilön ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kielellisesti Kettu on ilmeikkäin ja antoisin. Liksom maalaa neuvostoyhteiskummasta karun kuvan, mutta välttää synkistelyn painolastin.

Marina Tsvetajeva ja Sergei Efron. Lapset Georgi ja Ariadna.

Riikka Pelo kirjoittaa kielellä, joka muuntuu välillä silkaksi runoksi. Lavea ja eeppisenä virtaava teksti jää paikoin tyhjäkäynnille ja toisteiseksi. Kliseisiä sanontojakin kiilaa riveille. Joidenkin vertausten välittämä kuva jää kumman ristiriitaiseksi: ”Ilmoitustaululla pyörivät numerot ja kirjaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas”.

Jatkuvasti toistuvat johtolauseiden alleviivaukset ja selitykset alkavat nousta esiin ärsyttävinä: tivasi ankarasti – selitti kärsivällisesti – luennoi kärsivällisesti – ilmoitti reippaasti – läiski tarmokkaasti – kuvaili vauhdikkaasti – lisäsi pessimistisesti… Mutta kuten sanottu, tekstin ote napakoituu loppua kohti.

Pelo rikkoo romaanin rakenteen leikkaamalla kirjalliset näyttämöt erilleen. Saman hän tekee kronologialle. Tapahtumien kuukausi on elokuu, vuodet 1923  ja 1939 sekä 1941 vuorottelevat. Maltillisempi rakenteen pirstominen olisi riittänyt. Hesarin haastattelusta käy ilmi, että ajatus taustoittavasta henkilöluettelosta teoksen loppuun olisi kelvannut kirjailijalle: ”Se olisi varmaan auttanut lukijaa.”

Pelo käyttää Tsvetajevan tyttären osuuksissa subjektiivista minäkertojaa. Muuten tekstiä vie eteenpäin kaikkitietävä, objektiivinen ääni. Yhtälössä alkaa olla niin monta muuttujaa ja hahmoaan hakevaa henkilöä, että romaanin ”tarinaa” on vaikea seurata. Suuret linjat, tajunnanvirta sekä ajan ja paikan sekoitettu pakka pistävät lukijan pinnistelemään. Ongelma ei ollut itselleni ylittämätön, en kaipaa rautalankaa tekstiä kehystämään, itse kieli on tärkeämpi.

Jokapäiväinen elämämme oli ristiriitainen lukukokemus. Hienot ja huonot hetket sekaisin. Romaanissa on jotain samaa kaarta ja kerronnallista henkeä kuin viime vuoden Finlandia-palkitussa Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää. Tapahtumien aikakin on pääosin sama, vaikka niin erilaisissa ympäristöissä liikutaankin. Kiinnostuneet voivat lukea arvioni kirjasta (linkki). Ehkä Jään tekemää vaikutusta voisi peilata tuoreeseen lukukokemukseen?

……………………….

Perhekuva: Marina Tsvetajeva (1892-1941), Sergei Efron (1893-1941), Irina (ei kuvassa 1917-1920), poika Georgi (1925-1944), Ariadna (1912-1975).

Saatana tarjoaa sapuskaa

Klassikkokirjojen lukulistassani on ammottavia aukkoja. Paikkailen niitä ilman isompia paineita. Luen kun kohdalle sattuu. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kiinnosti, mutta ehti odottaa vuoroaan vuosikymmeniä.

Vaan vitkaan kulki kirjankin. Bulgakov (1891-1940) hioi romaaninsa käsikirjoitusta 12 vuotta, kuolemaansa saakka. Kirjailijan vaimo viimeisteli teoksen ja neuvostoviranomaiset sensuroivat sen. Ensimmäinen täydellinen versio kirjasta julkaistiin 1973. Lopulta kirjallisuudentutkija L. Janovskaja kasasi romaanin ”lopulliseen” muotoonsa eri käsikirjoitusversioiden pohjalta vuonna 1989.

Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan)

Luin Ulla-Liisa Heinon suomennoksen vuodelta 1969. Saatana saapuu Moskovaan on yhteiskuntakriittinen satiiri, joka pilkkaa myös yksilön ahneutta, moraalia ja hyväuskoisuutta. Lisäksi romaani kuljettaa rakkaustarinaa ja kirjalliset näyttämöt vuorottelevat 1930-luvun Moskovasta muinaiseen Jerusalemiin, jossa muuan Pontius Pilatus tekee kipeän päätöksen filosofi Jesua Ha-Nostrin ristiinnaulitsemisesta.

Tämä juttu ei arvota lukukokemustani millään lailla. Se vetää vain yhden johtopäätöksen. Ruodimme Bulkakovin romaania työhuonenaapurini, taiteilija Sauli Iso-Lähteenmäen kanssa. Päädyimme siihen, että tietyt kirjat olisi parasta lukea mahdollismman aikaisin, heti kärkeen ja ”alta pois”.

Valinnat kirppikseltä 26.6.2013

Päätin ottaa lukulistalle uudempaa, vaan kuinkas sitten kävikään. Pyöräilin töihin kirppiksen kautta. Tulos näkyy kuvasta. Saattaa olla hyväkin juttu, sattaa olla että kirjat lähtevät kiertoon samantien.

Jotkut viljelevät blogeissaan ruokaohjeita. Ehkä olisi hauskaa alkaa poimia niitä kirjallisuudesta. Tässä yksi Bulgakovin romaanista. Tällaista syötävää saatanan seurue tarjoaa arvossa pitämälleen naiselle. Jos yritätte tätä kotona, juoman hankkimisessa saattaa tulla vaikeuksia.

”Ja muistaessaan, ettei ollut syönyt mitään sitten eilisaamun, hän tunsi vain nälän voimistuvan. Hän alkoi ahmia kaviaaria. Begemot leikkasi palasen ananasta, suolasi ja pippuroi sen. /…/ Purren valkoisin hampain lihaa Margarita nautti siitä pursuavasta mehusta ja katseli samalla, miten Begemot mausti osteria sinapilla. – Panisit vielä viinirypäleitä päälle, Hella sanoi hiljaa ja tönäisi kissaa kylkeen.

– No, olette varmaan näännyksissä? Woland tiedusteli.

– Oi, en lainkaan, messire, Margarita vastasi tuskin kuuluvasti.

– Noblesse oblige, kissa huomautti ja kaatoi Margaritalle laffitte-lasiin jotakin läpikuultavaa nestettä. – Onko se votkaa? Margarita kysyi heikosti. Kissa hypähti tuolilta loukkaantuneena.

– Varjelkoon, kuningatar, se naukaisi käheästi. Voisinko minä kaataa naiselle votkaa? Tämä on puhdasta spriitä!”

……………………………………………….

Bulgakovin romaanilla on mieleenjäävä nimi. Taannoinen juttuni maailman parhaasta romaanin nimestä löytyy tästä linkistä.

Noblesse oblige = aateluus velvoittaa.

Jutun ylempi kuva haettu sivuilta: www.cozy-corner.com

Perjantairunossa Tolstoin terveiset

Lokakuu satakaksi vuotta sitten. Leo Tolstoi tekee kuolemaa. Hänellä on ollut elämässään tunnuslause, jonka hän yrittää vielä kirjoittaa muistikirjaansa. Kynä kirpoaa kädestä.

Onko sinulla jokin niin tärkeä ajatus, että siitä riittäisi elämän ohjenuoraksi? Kyllä – ajatus on kliseinen. Ja juuri siinä on sen voima, harvat ajatukset kykenevät kiteytymään ikuisiksi. Kun kliseen murskaa ja purkaa, alkaa syvyys löytyä.

Leo Tolstoi (1828 - 1910)

Lokakuu 1910

maailman kuuluisin kirjailija poistuu kotoaan Jasnaja Poljanasta

ja nousee junaan viimeiselle matkalleen.

Kymmenen päivää myöhemmin hän tekee kuolemaa

asemapäällikön kurjassa mökissä Astapovon kylässä.

Hänet on kannettu ulos kolmannen luokan kylmästä vaunusta,

muuttolinnut ovat lähteneet ja keuhkokuume

alkaa kuoriutua kylkiluiden pesässä.

82-vuotias Leo T. kohoaa kuumetikkaille ja näkee Kaukasian lumihuiput.

Päiväkirjaan on jäänyt hänen viimeinen lauseensa, kesken-

katkennut: Fais ce que dois, adv…

Lokakuu yli sata vuotta myöhemmin. Nämä rivit tavoittavat

S. Beckettin ajatuksen: sanatkin jättävät meidät, ja siinä onkin kaikki.

Fais ce que dois, advienne que pourra

– tee mitä täytyy, kävi miten kävi.

………………………………………………………………………………………..

”Korvapuusti yleiselle maulle”

Edellisen jutun kommenteista muodostui hyvä keskustelu. Seuraavaksi lupasin rahan sijaan runoa. Olen kirjoittanut tänne kaikkien aikojen Ameriikan poeetasta Walt Whitmanista. Tasapuolisuuden ja taiteen vuoksi nyt olisi ollut Emily Dickinsonin vuoro.

Vladimir Majakovski 1893 - 1930.

Siirretään kuitenkin kuoleman ja kärsimyksen kulttirunoilijaa hieman tuonnemmas, että ehdin penkoa muistiiinpanojani ”Golgatan kuningattaresta”.

Tarjoillaan tähän väliin runo kuolemattomia lauseita luoneesta Majakovskista (1893-1930). Teksti on kasaantumassa olevasta kokoelmasta, jonka liki neljäsataa tekstiä linkittyvät toisiinsa ja hotkivat siinä juostessaan sisäänsä koko maailman. Olkaa hyvä: Majakovskin aivot ja teksti n:o 172.

Ihmisaivot (kirjoittajan manipulointi Gaetan Leen kuvasta)

Futuristi elää – Vladimir Majakovski

Tampereen runoilija henkeen ja vereen,

intohimoinen uhkapeluri Gruusian takametsistä

tsaarin aikaan opiskellut vankilasta vauhtia hakenut

porvarien säikäytysmatkoja suunnitellut runokiertueiden tähti

koiranpaskaan verrattu neuvostokansakunnan mannekiini

Korvapuusti yleiselle maulle -manifestin julkaissut

suprematistisia mainoksia suunnitellut, toiseen leiriin loikannut

Ranskasta Renaultin Moskovaan hankkinut

yksityisautolla hurjastellut huligaanikommunisti

Pilvi housuissa -kokoelmaa kirjoittaessaan Lili Brikiin rakastunut

New Yorkiin matkannut ja siellä tyttären siittänyt

kaduille ja toreille nimensä antanut tuntematon unohdettu

kaksi kertaa venäläisessä ruletissa tyhjää laukaissut

Kuinka säkeitä valmistetaan -ohjeet kirjoittanut

(varastossa pitää aina olla riittävästi puolivalmisteita)

huhtikuussa 1930 Lontoosta palatessa itsensä ampunut

kuolemattoman lauseen kirjoittanut:

”Runous on joka päivä uudestaan rakastettua sanaa.”

hautajaissaattoonsa yli 60 000 henkeä kerännyt

runoilija jonka kallo sahattiin auki – aivot punnittiin

ja havaittiin miten piinallisesti ne painoivat

360 grammaa enemmän kuin Leninin aivot.

Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kirjallisuuden Nobel 1987.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.

KEHUJA KAHDELLE KIRJALLE!

Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.

Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”

Hyönteiselämää, Viktor Pelevinin kirjan kansi.

Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.

Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”

Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!

Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.

”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet  hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”

Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!