Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.
Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”
Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.
Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”
Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!
Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.
”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”
Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!