Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.
Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:
Tuomari: Mikä on ammattinne?
Brodsky: Olen runoilija.
Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?
Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.
Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?
Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.
Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.
”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.
Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.
Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”
Eeva-Liisa Mannerkin muuten sanoo myös niin eräässä haastattelussa, joka löytyy Ylen Elävästä Arkistosta. Kääntämisen hän koki vaikeaksi ja sitten sanoi, että runojen tekeminen, se on helppoa, sehän tulee tuolta vaan, ihan kuin jumalalta.
Viel tähän Sirkka Turkan kommentti runon tekemisestä. Hän sanoi jotenkin näin: Hyvä runo on aina helpon oloinen, kuin hihasta pudotettu. Se on saattanut silti vaatia äärettömän kovan työn, toinen teksti on syntynyt kuin itsestään, mutta lukija ei saa huomata eroa.
Mannerista vielä. Hän ei hyväksynyt koskaan runojaan ”valmiiksi” vaan ”paranteli” ja korjaili niitä loputtomiin. Kokoelmissa ja kootuissa on erilaisia versioita samoista teksteistä. Ja varsinainen legenda kertoo miten häntä kadutti ensimmäisen pienoisromaaninsa Tyttö taivaan laiturilla julkaisu. Siksipä hän kierteli kirjastoissa kassin kanssa ja keräili teoksia hyllystä pois. Tiedä tästä pitääkö paikkaansa…