Kipinä päivän juttuun tulee Fb:ssä käydystä keskustelunpätkästä ja Tommi Melenderin sunnuntaina päivittämästä blogista, jossa hän pohtii lukemista ja kirjallisen maun muuttumista. Ja sitä, miksi Westön tuore romaani on luettava, vaikka olisi muuta päättänyt. (linkki)
Olen sitä mieltä, että sellaisiakin kirjoja on luettava, joista ei pidä. Joskus jopa koko teos, usein riittää muutama sivu, mutta lukeminen on välttämätöntä. Maailma kaventuu jos tekee valintoja vain ennakko-odotustensa mukaan.
Joskus pitää lukea huonoa ymmärtääkseen miksi pitää toista parempana. Joskus voi jäädä ihmetyksen valtaan. Miksi jokin kirja palkitaan tai nostetaan esiin joka mediassa, vaikka se ei kykene koskettamaan minua lainkaan? Asia pitää vain hyväksyä. Yksityinen ja yksittäinen kokemus on arvokas riippumatta siitä, miten moni muu siitä pitää.
Juttuni tarkempi pointti koskee kirjoittamisen ”vastamyrkkyteoriaa”, josta olen maininnut täällä ennenkin. Ja vielä enemmän, teoriaa voi soveltaa koko elämään venäläiseltä kirjailijalta Konstantin Paustovskylta nappaamani ohjeen mukaan: ”Käännä aina asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi.”
Kirjoittajana sovellan ajatusta kahteen suuntaan. Jos tekstini uhkaa käydä kuivaksi, luen pätkän pateettista melodraamaa: ”Pyry oli alkanut uudelleen ja ulkona ikkunan takana leijui hiljakseen isoja surullisia lumihiutaleita.” (Orhan Pamuk, Lumi. Suom. Tuula Kojo 2004)
Jos tunteet ja tunnelmointi saavat liikaa sijaa, Antti Tuuri korjaa tilanteen. Tosin vain äärimmäisessä hädässä: ”Paavo lähti, sanoi, ettei halunnut istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Minäkin menin autosta ulos. Paavo haikaili kusipaikkaa, piti Etelä-Pohjanmaan suurten lakeuksien ainoana haittapuolena sitä, että suojaisaa kusipaikkaa oli vaikea löytää.” (Lakeuden kutsu 1997.)
Ensimmäinen esimerkki on nobelistilta, toinen Finlandia-voittajalta. Ensimmäisen palkitun ymmärrän, toista en käsitä. Alussa mainittu Melender pitää Fb-kommenttinsa mukaan vuosien mittaan parhaana Finladiapalkittuna Gösta Ågrenin kokoelmaa Jär. (1988) Omalla listallani lähelle pääsevät Sirkka Turkka kokoelmallaan Tule takaisin pikku Sheba (1986) ja Pentti Holappa romaanillaan ystävän muotokuva (1998). Kummassakin kirjassa on jotain syvästi järkyttävää.
Kokeilemisen arvoinen konsti! Itse tapaan päinvastoin lietsoa kulloistakin tekstin kohtaa lukemalla tunnelmaltaan samanlaisia teoksia. Menee välillä niin syvälle, että tulee jumi.
Joo, jotkut kirjailijat kertovat, etteivät lue mitään fiktiivistä kirjoittaessaan. Kuulun päinvastaiseen porukkaan. Ja käytän kyllä tuota kuvaamaasi myötäämisenkin metodia. Syntyvä kirja on aina vastaus johonkin… tai jollekin. Ei ne täällä yksikseen ajelehdi tekijän oman ”nerouden” varassa.