In memoriam Pentti Holappa. ”Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Pentti Holappa 11.8.1927 – 10.10.2017

”Suuren osan yleissivistyksestäni olen hankkinut kuuntelemalla. Lähes kaikki nuoruudenystäväni olivat minua taustoiltaan sivistyneempiä. Lukemisen merkitys on tietenkin itsestään selvää.”

Pentti Holappa, kuva: Timo Villanen

Holappa oli minulle tärkeä kirjailija – erityisesti hänen lyriikkansa – kun aloin haaveilla, että voisin itsekin saada joskus jotain kansien väliin. Holappa julkaisi esikoisensa Narri peilisalissa vuona 1950. Bibliografiaan ehti kertyä kahdeksantoista runokokoelmaa, kahdeksan romaania, novelleja, esseitä, näytelmiä ja käännöstöitä. Finlandia osui kohdalle vuonna 1998 romaanilla Ystävän muotokuva, ehdokkuus vuonna 1991 runokokoelmalla Sormenjälkiä tyhjässä.

Holapan jälkipuolen kokoelmat ovat tummasävyisiä ikääntymisen ja luopumisen teoksia, joissa ihmiselle on lohtua niukalti. Tähän mielenmaisemaan hän kirjoitti runoja ystävyyden ja rakkauden mahdollisuudesta. Kokoelmassaan Savun hajua (wsoy 1987) hän kuvaa tuokion, jossa limittyvät oleminen, opitut teoriat ja se, mikä on yhden ihmisen elämässä lopulta tärkeintä:

”Juotuani valkoviiniä ja käytyäni saunassa / katselen, miten laajalla vehnäpellolla sataa. / Yritän ymmärtää artikkelia suhteellisuusteorian heikkouksista. / Kuuntelen radiosta Jungia, / erityisesti kuolemasta ja kansansaduista. / Koirani haukkuu kuvittelemiaan ääniä. / Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Holapan runotuotantoa leimaa hienostunut melankolia, joka yhdistyy älylliseen pohdintaan: ”Kenen joukossa seison? / Unohdan kaiken muun, sillä sydäntäni särkee.” Tyypillistä on makro- ja mikrokosmoksen limittyminen:” Lokakuu puhaltaa minun lihani lävitse, / luut kalisevat, talvi tulee pian. / Näin on tapahtunut kolmetuhatta vuotta. / En muista miten se alkoi. Alkoi vain kylmetä.”

Tapasin Holapan vain kerran. Hän isännöi Euroopan runousakatemian illallisia. Ajatusten vaihto jäi olemattomiin, sillä minut oli ”plaseerattu” akatemian perustajan lesken, Madame Norma Bosquetin ja Belgialaisen runoilija Liliane Woutersin väliin. Ensin mainittu oli toiminut Marlene Dietrichin sihteerinä, ja siitähän juttu lähti ihan eri sfääreihin.

Madame kirjoitti osoitteensa, lähetin postikortin ja sain häneltä paketin, jossa oli hänen edesmenneen miehensä kokoelma No more me & Other poems. Ehkä jopa ihastuin Madameen, eihän hän ollut kuin neljännesvuosisadan minua vanhempi. Varastin kohtauksen romaaniini Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Mutta asiaan.

Intohimoinen lukeminen on ollut avain kirjailijan tielle. Omasta hyllystä löytyi kahdeksan Holapan runokokoelmaa. Nostin ne eilen illalla yöpöydän lukemisiksi. Avasin Sormenjälkiä tyhjässä (wsoy 1991) ja heti osui kohdalle runo, kuin tästä päivästä kirjoitettu.

Miksi? Millä oikeudella Venus on liian kuuma,

Marsista puuttuu ilma? Amerikka on hullu, Venäjä kaoottinen,

aasialaiset tuomittuja tukehtumaan. Runoilija rakastaa,

vaikka ei saa vastarakkautta. Harvat tajuavat itsensä onnellisiksi,

elämänjärjestys on murhaa. Miksi? Olemassaolo syöksyy

yksilön läpi ja polttaa.

Valistunut orja laati muinaiset kirjoitukset. Häntä ei enää ole,

ei jää mitään tulkittavaa.

Juuri niin on ja juuri sen tähden.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Holapan suomennos: Luvassa elämä 

2. Alain Bosquetin runo… ja kolme tuntia terroristin vieressä?

…………………………………………….

Luvassa elämä

Kello on 18.48. Vielä Perjantairunon pikapäivitys, ennen kuin lähden työhuoneelta ja loikkaan polkupyörän selkään. Valinta on helppo, kun nappaan hyllystä ensimmäisen käteen sattuvan kokoelman.

Belgialaissyntyinen Guy Goffette (s.1947) on yksi Ranskan nykyrunouden kärkinimistä. Hän on proosan ohella julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Kädessäni on ”Luvassa elämä”, jonka Pentti Holappa on suomentanut ja wsoy julkaissut 2004.

Goffette on tehnyt sen, mistä niin moni kykenee vain haaveilemaan. Akateemisen loppututkinnon suorittaneella peruskoulun- ja lukion opettajalla oli kolmilapsinen perhe ja omin käsin rakennettu talo, kun hän 46-vuotiaana luovutti omaisuutensa lastensa äidille ja lähti kiertämään maailmaa tehden sekalaisia duuneja.

Goffette on aina vältellyt kirjallisia seurapiirejä, mutta nykyään hän on arvostettu Mallarmé-akatemian jäsen. Kokoelmasta valitsemani runo kiteyttää tekijänsä asenteen: kuuntele, mitä elämä sanoo, ja jos sinulla on haaveita, nyt on aika toimia.

Tuumin itsekseni näinkin: elämä ei ole vain

ohikiitävää unohtuvaa aikaa ja rakkauden

tihutyötä ja kulumista – vaan sitäkin mitä

teemme aamusta iltaan: kynnämme merta

kynnämme taivasta ja maata, vuoroin lintuna,

kalana, myyränä, niinpä niin, leikimme vatkaten

ilmaa, hedelmiä, tomua; touhuten ikään kuin,

palamme sen vuoksi, kuljemme kohti, korjaamme

talteen mitä? Madon omenasta, tuulen viljasta,

koska kaikki joskus lakoaa, koska kaikki alkaa

alusta eikä ole samanlaista kuin oli,

ei pahempaa eikä parempaa,

toistelee taukoamatta: elämä on toisenlaista.

………………………………………………….

Ekstralinkki: Paul Verlaine oli Yksi Goffetten keskeisimmistä innoittajista. Linkistä löydät Verlainen koodirunon, joka laukaisi Normandian maihinnousun.

………………………………………………..

Kirjallista vastamyrkkyä

Kipinä päivän juttuun tulee Fb:ssä käydystä keskustelunpätkästä ja Tommi Melenderin sunnuntaina päivittämästä blogista, jossa hän pohtii lukemista ja kirjallisen maun muuttumista. Ja sitä, miksi Westön tuore romaani on luettava, vaikka olisi muuta päättänyt. (linkki)

Olen sitä mieltä, että sellaisiakin kirjoja on luettava, joista ei pidä. Joskus jopa koko teos, usein riittää muutama sivu, mutta lukeminen on välttämätöntä. Maailma kaventuu jos tekee valintoja vain ennakko-odotustensa mukaan.

Kuva sivustolta: http://lafdcms.rcomcreative.com

Joskus pitää lukea huonoa ymmärtääkseen miksi pitää toista parempana. Joskus voi jäädä ihmetyksen valtaan. Miksi jokin kirja palkitaan tai nostetaan esiin joka mediassa, vaikka se ei kykene koskettamaan minua lainkaan? Asia pitää vain hyväksyä. Yksityinen ja yksittäinen kokemus on arvokas riippumatta siitä, miten moni muu siitä pitää.

Juttuni tarkempi pointti koskee kirjoittamisen ”vastamyrkkyteoriaa”, josta olen maininnut täällä ennenkin. Ja vielä enemmän, teoriaa voi soveltaa koko elämään venäläiseltä kirjailijalta Konstantin Paustovskylta nappaamani ohjeen mukaan: ”Käännä aina asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi.”

Kirjoittajana sovellan ajatusta kahteen suuntaan. Jos tekstini uhkaa käydä kuivaksi, luen pätkän pateettista melodraamaa: ”Pyry oli alkanut uudelleen ja ulkona ikkunan takana leijui hiljakseen isoja surullisia lumihiutaleita.” (Orhan Pamuk, Lumi. Suom. Tuula Kojo 2004)

Nobelisti + 2 x Finlandiavoittaja

Jos tunteet ja tunnelmointi saavat liikaa sijaa, Antti Tuuri korjaa tilanteen. Tosin vain äärimmäisessä hädässä: ”Paavo lähti, sanoi, ettei halunnut istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Minäkin menin autosta ulos. Paavo haikaili kusipaikkaa, piti Etelä-Pohjanmaan suurten lakeuksien ainoana haittapuolena sitä, että suojaisaa kusipaikkaa oli vaikea löytää.” (Lakeuden kutsu 1997.)

Ensimmäinen esimerkki on nobelistilta, toinen Finlandia-voittajalta. Ensimmäisen palkitun ymmärrän, toista en käsitä. Alussa mainittu Melender pitää Fb-kommenttinsa mukaan vuosien mittaan parhaana Finladiapalkittuna Gösta Ågrenin kokoelmaa Jär. (1988) Omalla listallani lähelle pääsevät Sirkka Turkka kokoelmallaan Tule takaisin pikku Sheba (1986) ja Pentti Holappa romaanillaan ystävän muotokuva (1998). Kummassakin kirjassa on jotain syvästi järkyttävää.

Mitä Jumala tarkoittaa?

Välillä kiusaus on liki voittamaton. Enkä voi väittää, ettenkö olisi joskus sortunut. On pidäteltävä itseäni, etten ala kammeta täällä maailmaa raiteilleen. Voisin valistaa ja varoittaa huonon kirjallisuuden ansiottomasta arvostuksesta. Tai puuttua vähäpätöisempiin seikkoihin ja oikoa homojen ihmisarvon sekä ”uskovien” käsitykset lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan tarkoituksesta.

Veistos Alexander Kosolapov: Hero, Leader, God.

Pidän kuitenkin kiinni 3000 merkin jutuista, joiden perusteet ovat kyseenalaiset. Ja siitä, ettei maailma kaipaa mielipidettäni joka asiaan. ”Jotain sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa.” Enimmäkseen kahta viimeistä. Ja se mikä on lainattua ja vanhaa tulee asiansa osaavilta ihmisiltä.

Alain Bosquet (1919 – 1998) on ”paradoksien kirjailija”. Äärimmäisen vakava ja leikkisä samaan aikaan. Tunnustuksellinen ateisti, joka kirjoittaa: ”Jumala on este jonka pystytän oman itseni ja minun väliin ettei minun tarvitsisi ymmärtää itseäni.”

Runokokoelma Jumalan piina (wsoy) julkaistiin 1996 Sirkka Aulangon suomentamana. Vuosien varrella olen tarttunut Bosquetin kirjaan yhä uudelleen, eikä se ole koskaan jättänyt tekemättä vaikutusta. Bosquet tutkii Beckettin tavoin olemassaolon mielettömyyttä mitä moninaisemmista kulmista. ”Minä ajattelen Jumalaa monikossa varmistuakseni hänen moninaisuudestaan.”

Pentti Holappa on kirjoittanut Jumalan piinan esipuheeseen pienen tiivistelmän kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten ei niistä tässä enempää. Hän on pyytänyt myös Bosquetilta muutaman rivin julkaistavaksi suomalaisille lukijoilleen. Runoilija itse luonnehtii kirjailijanlaatuaan muun muassa näin:

”Olen Graalin ja coca colan lapsi; kaksi tärkeintä tapahtumaa, jotka ovat minut leimanneet, ovat Auschwitz ja Hiroshima. Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Valéryn mutta myös Rilken ja Kafkan oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni hoitaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan. Uskontoni – aina tilapäinen – on kuvitteellisuutta. Runo tarjoaa toisenlaisia näköaloja, toisenlaisen hurmion. Muuten ei paljon merkitse, mitä asiasta sanon: hyvä ystävä, kysykää runoltani, sillä se vastaa aina tekijäänsä paremmin. Jopa haavojen peitteeksi on siveltävä hieman magiaa.”

Bosquetin kokoelman voima on sen moninaisuudessa ja yllättävissä tarkastelukulmissa. Siksi tuntuu erityisen vaikealta valita vain yhtä runoa tähän. Lukekaa koko kirja.

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla on valinnan varaa:

voin olla tammi tai vaikka tiikeri.

Voin muuttua virraksi tai taivaanrannaksi.

Joskus, ovelasti, muutan itseni ajatukseksi,

värähdykseksi, onneksi,

tai, pahankurisesti, yksisarviseksi, joka pureskelee ruusuja.”

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla ei ole koskaan valinnan varaa:

minusta tulee keskelle kirjan sivua

hyvin kuiva sana.”

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”