Esa Saarisen puukotus kirvoitti kaksi ajatusta

Tunnen filosofi Esa Saarista hyvin vähän. Filosofia (wsoy 1994) näyttää olevan edelleen kotihyllyssä. Ikiaikoja sitten soi radiossa hänen laulamansa ”Poikarakkaus”. Haastatteluissa hän kertoo vaimostaan Pipsa Pallasvesasta: ”Kuningatar Pipsa on elämäni keskushenkilö. Hän on Yksi ja Ainut. Hän on viisas ja oikeudenmukainen, salamannopea, hohdokas, suurenmoinen äiti ja rakastaja.” Harva mies puhuu vaimostaan näin.

Helsingin Sanomat 16.3.2014
Helsingin Sanomat 16.3.2014

Alkukuusta Saarinen oli menossa Dipoliin luennoimaan. Häiriintynyt opiskelija juoksi paikalle ja puukotti häntä tappoaikeissa. Saska Saarikoski teki sunnuntain Hesariin tapahtumasta ja toipumisesta liki viiden sivun jutun. (linkki) Hatunnosto Esa Saariselle, hieno mies. Hän käyttää älykkyyttään ja ideapotentiaaliaan positiivisesti ja löytää kaikista käänteistä mahdollisuuden hyvään:

”Huippuammattilaiset hoitivat minua omalla briljanssillaan. Tuntuu, että koko tämä tapahtuma havahdutti minut uudella tavalla huomaamaan ihmisten kirkkauden ja hyvyyden.” filosofi sanoo. Lehtijutun lukeminen nosti minulle pintaan kaksi ajatusta.

1. Tasan kuusitoista vuotta sitten makasin teho-osaston piuhoissa. Morfiinihuuruista huolimatta tajusin, miten ihmisen elämästä kaikki voidaan viedä parissa sekunnissa. Tänään voin hyvin, mutta ei kulu päivääkään, etten tiedosta miten elämä jatkuu vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta.

Selvittyäni vuodeosastolle koin valtavan positiivisen nosteen. Sillä tavoin on ihmisen mieli rakennettu. Kun takapotku myöhemmin tuli, putosin sitäkin syvemmälle. Kaivosta kiipeäminen otti aikansa ja opetti ainakin yhden asian. Ihmisellä on taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ainoana mahdollisena. Mutta se muuttuu – kaikki muuttuu. Jos päivä on musta, tunnelin päässä jo valo kajastaa.

2. Toiseen mielikuvaan on kaivettava lyhyt katkelma kirjailija Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta, jonka hän piti palkintotilaisuudessa joulukuussa 2010. Nobelisti kertoo miten lukemisen taikavoima on rikastuttanut hänen kasvuaan ja antanut yhden ja ainoan elämän sijaan monta. Tiukassa paikassa lukeminen auttoi myös minua. Viisisataa sivua proosaa vuorokaudessa viikkojen ajan alkoi nostaa elämää valon puolelle.

”Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä, kriittinen henki edes olisi olemassa. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

…………………………………………..

Vuoden takaisessa jutussa Nobel-runoilijan näkemys elämän ja kuoleman kysymyksistä (linkki)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!